VIIDESTOISTA LUKU.

Mikä oli seuraus.

Puoliyön aika lienee ollut käsissä, kun etäämmältä kuulin hevoskavioiden kopsetta. Väliin se hiljeni kuulumattomiin, mutta kuului taas selvemmin ja lähempätä. Tie kulki metsien läpi ja ääni kuului Sariolasta päin; kohta heräsi minussa toivo, että sieltä tulee joku, joka on lähtenyt meitä hakemaan. Kuta lähemmäs kavion kopse tuli sitä varmemmaksi kävin, että se oli Näykin kavioiden ääni; tuokion kuluttua tunsin jo rattaatkin, jotka sillä oli perässään. Hirnahdin silloin ja ihastuin ikihyväksi kun kuulin Näykin vastaavan sekä sitäpaitse tuttuja ihmisääniä. Verkalleen ne tulivat ja pysähtyivät sen mustan esineen kohdalle, joka makasi tiellä.

Toinen miehistä hyppäsi kärryistä katsomaan, kuka siinä loikoi. "Martti se on", virkkoi hän "eikä mies liikuta jäsentäkään". Toinenkin mies nousi kärryistä ja nojausi maassa makaavan yli. "Kuollut se on; koetteleppas miten kylmät kädetkin sillä jo on".

He nostivat Martin maasta, mutta ei elon merkkiä hänessä näkynyt ja nivukset olivat yhtenä verihyytelönä. Sen nähtyään jättivät he Martin paikoilleen ja tulivat katselemaan minua. Kohta huomasivat he rikkirepeytyneet polveni.

"Hevonen on langennut ja viskannut miehen selästään. Kuka olisi sitä Mustasta uskonut? Eihän koskaan ennen ole nähty, että se saattoikaan langeta. Martti on varmaankin maannut tuossa tuntikausia, ihmepä ettei hevonen ole liikkunut paikaltaan".

Toinen miehistä koetti nyt taluttaa minua eteenpäin. Astuin askeleen, vaan niin kävi kipeästi, että olinpa toiseen kertaan langeta.

"Kas! sillä on vaiva sekä polvissa että jalassa ja, — mitä ihmettä —, koko kaviohan on repaleina. Poika parka, mihin leikkiin olet joutunut! Pelkäänpä, pelkäänpä, ettei Martin laita ole ollut oikea. Lähteäppä tällaista mukulakivistä tietä myöten ajamaan selästä hevosella, jolla ei ole kenkää yhdessä jalassa! Olisipa ollut sama, jos hän olisi tahtonut pakottaa hevosen hyppäämään kuun yli. Mies on luultavasti taas joutunut vanhan himonsa valtaan. Hänen vaimoparkansa, kovin hän oli kalpea, kun tuli taloon kyselemään, eikö Martti jo ole palannut. Oli hän tosin keksivinään syitä, jotka olisivat voineet miestä pidättää kauppalassa, vaan näkyi se siltä, että hän tavattomalla innolla kehotti meitä lähtemään miestään vastaan. Miten on meidän nyt meneteltävä? Meidän täytyy saada kotiin sekä hevonen että vainaja, eikä se suinkaan helpoksi käy".

Neuvoteltiin sitten ja päätettiin, että toinen miehistä taluttaisi minua, toinen veisi vainajan. Vaikea oli saada veristä ruumista sijoitetuksi kärryihin, sillä kuka piteli sillaikaa Näykkiä? Vaan tämä tuntui yhtä hyvin kuin minä tietävän mistä oli kysymys, ja se seisoi hiljaa kuin muuri. Lienen jo ennen maininnut sen suurimpia vikoja olleen sen, ettei se tahtonut kauan seistä paikoillaan. Kohta lähti toinen miehistä ajamaan surullista kuormaa, toinen tuli minun jalkaani katsomaan. Hän otti kaulahuivinsa ja sitoi sillä sairaan jalkani lujalle ja lähti niin minua kotiin taluttamaan. En unhota koskaan tätä yöllistä matkaa. Oli puolen penikulman verran matkaa kotiin. Mies talutti minua verkalleen ja minä nilkutin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, mutta kamalasti se koski. Olen varma, että mies näki ja tunsi tuskani, sillä hän taputteli minua usein ja puhutteli ystävällisesti ja rohkaisevasti. Vihdoin ehdin omaan pilttuuni ja sain kauroja. Renki pani kylmiä kääreitä polvilleni ja puuroa jalkani ympäri, jotta jalka puhdistuisi, ja kuume talttusi jo ennen eläinlääkärin tuloa aamulla. Sain vihdoin unta, vaivoin päästyäni pitkälleni. Seuraavana päivänä tutkittiin haavat ja tohtori arveli, että jäntereissä ei ole vikaa, joten minusta kumminkin vielä tulisi työkuntoinen hevonen; mutta muodoltaan olivat jalat pilassa. Luulenpa, että minua hoidettiin niin hyvin kuin voitiin, mutta pitkällinen ja tuskallinen se hoito oli. Polvilleni muodostui pahkoja ja niitä poltettiin pois syövillä hapoilla ja kun haavat vihdoin olivat ummessa, voideltiin arpia nesteellä, joka vei kaiken karvan polvista. Arvatenkin sekin tehtiin parhaassa tarkoituksessa.

Kun Martti oli tapaturman kautta kuollut ilman että kukaan oli ollut sitä näkemässä, pidettiin tutkinto ja siinä kävi kauppalan kievarin väen todistusten kautta selville, että Martti oli lähtiessään ollut juovuksissa; minun pudonnut kenkäni löydettiin maantieltä ja siitä kävi kohta ilmi, miten kaikki oli tapahtunut. Minä pääsin kaikista moitteista vapaaksi. Kaikki surkuttelivat leskeä. Tämä oli aivan menehtymäisillään ja huudahteli tuontuostaankin surunsa sekaan: "Hän oli niin hyvä, niin kelpo mies, — kaikki oli tuon vihattavan viinan vikaa. Miksi sellaista myödään! Oi Marttini!" — Martti haudattiin ja kun leskellä ei ollut kotia eikä sukulaisia, täytyi hänen kuuden pienen lapsensa kanssa kerran vielä muuttaa pois hauskasta torpasta ja siirtyä ilottomaan, synkkään vaivaistaloon.