KAHDESTOISTA LUKU.

Sariola.

Seuraavana päivänä valjasti renkipoika vanhan Virkun vanhain nelipyöräin eteen ja lähti ajamaan pappilaan, johon hevonen oli ostettu ja johon hän itsekin nyt siirtyi palvelukseen. Ennen lähtöään kävi poika meitäkin hyvästelemässä ja Virkku hirnahti vielä maantieltä hyvästiksi. Vaan Ville valjasti Näykin muutamain työkärryjen eteen, talutti minua ohjaksista irrallaan perästä ja niin lähdettiin kulkemaan asemalle. Meidät lähetettiin sitten junavaunussa kauas Uudellemaalle, Sariolan tilalle. Ville matkusti mukana hevosvaunussa hoidellen meitä. Oudolta tuntui aluksi ajella junassa ja olimmepa siitä syystä alkutaipaleella hiukan levottomia, mutta väleen me siitä Villen seurassa tyynnyimme ja tasaannuimme; ruokaa ja juomaa oli kylliksi, eikä meillä ollut vaunuissamme mitään hätää. Seuraavana päivänä saavuimme jo määräasemalle ja Ville vei meidät kapteeni Hjelmin suureen, komeaan herraskartanoon. Kuski, Antero niminen, keski-ikäinen mies, ankaran näköinen, otti meidät vastaan, käski kovalla äänellä toisen rengin tulla meitä talliin laittamaan ja kutsui sitten Villen sisälle taloon. Talli, johon meidät vietiin, oli suuri ja valoisa ja meidän pilttuut olivat vierekkäin. Renki harjasi meidät ja ruokki ja noin puolen tunnin perästä tuli Antero Villen seurassa taas meitä katsomaan. He puhelivat keskenään ja Antero lausui Villelle, meitä kotvasen kaikin puolin tarkastettuaan:

"Näenpä jo kohta, ettei näissä hevosissa mitään vikaa ole. Mutta se on tiettyä, että kaikilla hevosilla kuten ihmisilläkin on omat omituisuutensa ja että niitä sen mukaan on eri tavalla kohdeltava. Kerroppas nyt mitä minun erityisesti on näiden suhteen tiedettävä".

"Nämä ovat hevosia", vastasi silloin Ville, "joita parempia tuskin luulen löytyvän, minun on oikein vaikea niistä erota. Mutta hyvin erilaisia ne ovat. Musta tässä on siivoin ja nöyrin, jonka koskaan olen tuntenut. Sitä ei ole koskaan ankaroilla sanoilla puhuteltu eikä kovasti kohdeltu — ei ainakaan meillä, mutta nähtävästi ei varsanakaan — ja kernaasti se tekee, mitä ajaja tahtoo. Mutta tätä raudikkotammaa on aikoinaan huonosti hoidettu. Kun se meille tuotiin, oli se epäluuloinen ja vihainen, mutta vähitellen se on sentään meillä talttunut ja kesyttynyt. Vaan arempi se on vielä luonnostaan kuin Musta. Se ei kärsi kärpäsiä ja jos valjaissa on jokin vika niin se jo kohta rupee levottomaksi. Jos sitä taitamattomasti kohdeltaisiin, niin luulenpa, että siitä taas pian tulisi juonikko ja vikuri".

"Kyllä ymmärrän", vastasi Antero, "mutta vaikea on tällaisessa talossa, jossa on paljo renkejä, saada kaikkia järjellä kohtelemaan hevosta. Panenpa kumminkin mieleeni mitä olette sanoneet tammasta".

He olivat juuri lähtemässä tallista, kun Ville vielä pysähtyi ja virkkoi: "Vielä minun on mainittava, ettei meillä koskaan ole kummallekaan hevoselle käytetty pakkokuolaimia. Olenpa kuullutkin, että aikusemmin juuri niiden kautta pilattiin tamma".

"Täällä niiden valitettavasti täytyy sellaisia käyttää, sitä pidetään komeampana, vaikka turmioksi se minustakin hevoselle on", virkkoi Antero.

Ville kävi vielä meidän kumpaisenkin luona hyvästelemässä meitä viimeisen kerran. Hänen äänensä soi surulliselta; minä käänsin pääni aivan hänen päänsä viereen, muutahan en osannut tehdä. Ja niin hän meni enkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt.

Seuraavana päivänä tuli kapteeni itse talliin meitä katselemaan; hän näytti tyytyväiseltä meidän ulkonäköön.

"Olenpa varma, että nämä ovat kelpo hevosia, sillä ystäväni, parooni Törne, on niin vakuuttanut ja hyvin kuuluvat parihevosiksikin sopivan. Semmoisina niitä nyt ainakin aluksi käytetään".

Antero kertoi nyt kapteenille jutun Näykin vastenmielisyydestä pakkokuolaimia kohtaan.

"Niin, mutta rouvani tuskin suostuu niitä jättämään pois", sanoi kapteeni. "Vaan elä kiinnitä niitä liian tiukalle, anna aluksi vapautta ja totuta vähitellen".

Samana päivänä iltapuoleen meidät jo valjastettiin vaunujen eteen ja ajettiin pääportaiden edustalle. Se oli muhkea, komea rakennus, vaan ei siellä tuntunut niin kodikkaalta kuin Kallioniemessä. Tuokion kuluttua astui pitkä, ylpeännäköinen, vanhanpuoleinen nainen ulos rakennuksesta. Hän ei minua miellyttänyt ja kohta huomasinkin, että se oli juuri hän, joka reistaili hevostenkin kanssa ja pakotti meitä käyttämään noita vihattavia pakkosuitsia, joita ei varsinkaan Näykki voinut sietää. Nytkin hän toraili Anterolle ja moitti, ettei "kankisuitsia" oltu vedetty tarpeeksi kiinteälle ja ettemme me muka siis kantaneet päätä tarpeeksi pystyssä. Antero selitti kohteliaasti kuinka asian laita oli, että me olimme siihen tottumattomat ja täytyi vähitellen totuttaa, mutta hän käski vain kiinnittää remmejä.

Vaikea se sen päivän ajo oli, vaikeampi kuin koskaan. Varsinkin ylämäkeä kuljettaessa tuntui siltä, ettei henki juossut ollenkaan. Näykki oli rauhaton koko ajon ajan ja vihasena se vihdoin kotiin palattuamme tuli talliin. "Jos semmoista peliä rupeavat pitämään, jos suitsia noin kiinteälle revitään, niin saatpa nähdä, että tästä tulee toinen leikki, — minä en kärsi sitä", uhitteli se.

Mutta samaa peliä jatkettiin, lujalle kiinnitettyjen kankisuitsien kautta vedettiin meidän pää ja kaula yhä enemmän luonnottomaan asentoon. Näykki kävi yhä rauhattomammaksi, mutta ei puhunut mitään. Luulin siten jo senkin vähitellen talttuneen, eikä oltukaan nyt moneen päivään suitsia enää kiinnitetty. Minä puolestani päätin tyytyä kohtalooni, vaikka se ylen vaikeata olikin. Mutta pahin koettelemus olikin vielä kokematta.