KUUDES LUKU.

Selviä sanoja.

Kuta kauemmin asuin Kallioniemessä, sitä paremmin opin panemaan arvoa isäntäväen hyvyyteen. Paroonin koko perhe nautti kaikkien seudun asukkaiden kunnioitusta ja rakkautta. Ja he olivatkin ystävällisiä kaikkia kohtaan, ei ainoastaan ihmisiä, pieniä ja suuria, vaan myöskin hevosia, koiria, nautaeläimiä ja lintuja kohtaan. Ei ollut koko tilalla elävätä, jota olisi pahoin pidetty taikka jota he eivät olisi pitäneet ystävänään. Jos kuultiin, että joku kylän lapsista oli ollut ilkeä eläimiä kohtaan, niin kohta se joutui paroonin nuhdeltavaksi. — Läheisellä rautatieasemalla oli liikettä ja touhua, uusi asematalo oli rakennettava, koska vanha kasvavan liikkeen vuoksi huomattiin liian ahtaaksi. Usein ajoi isäntäni minulla asemalle, jossa juuri maata kaivettiin perustusten laskemista varten. Rakennusmestari, joka oli ottanut asematalon rakennuttamisen urakalle, käytti töissään ja vedoissaan vanhoja, kuluneita hevoskaakkeja eikä säästellyt niitä vähääkään; niitä rasitettiin ja rääkättiin pitkät rupeamat. Isäntäni, joka tunsi tuon rakennusmestari Tiilisen, joka ennen oli ollut hänenkin töissään, vaikkei ollut siellä saanut talon hevosia rasittaa, suuttui pahanpäiväseksi, kun näki miten raskaita töitä noilla hevosraukoilla teetettiin ilman että niille suotiin tarpeellista lepoa. Kursailematta otti hän Tiilisen puheilleen ja osotti hänelle, kuinka sydämetöntä hänen menettelynsä oli; vaan Tiilinen vastasi vain epäkohteliaasti. "Raa'alla ja sydämettömällä menettelyllänne", niin sanoi silloin isäntäni, "vahingoitatte te itseänne ja omaa luonnettanne vielä enemmän kuin hevosia, ja koska ette näy tahtovan kuunnella yksityisen ihmisen varotusta, niin olkaa varmana, että saatte oikeuden edessä vastata eläinrääkkäyksestä. Muistakaa, pyydän teitä, sen lisäksi, että on olemassa vielä korkeampi tuomioistuin, jonka eteen kaikki kerran joudumme ja jossa meitä tuomitaan sen mukaan, miten täällä olemme eläneet ja toimineet. Elkää uskoko, että julma ja sydämmetön menettely luontokappaleita kohtaan jää tuossakaan oikeudessa rankaisematta".

Ja paroonin ilmiannon johdosta syyttikin nimismies rakennusmestaria eläinrääkkäyksestä ja hän sai maksaa sakkoja, ei tosin niin paljo kuin olisi ansainnut, mutta häneksi sentään, joka oli ahnas mies, sievosen summan. Mutta juttu ei pysähtynyt tähän. Kun rakennusmestari ei tehnyt tehtävätään asianomaisten mieliksi eikä täyttänyt sopimuksen ehtoja, jätettiin työn jatkaminen eräälle toiselle henkilölle, jolle parooni oli antanut puoltolauseensa. Nyt ei enää eläinrääkkäystä suvaittu asemalla. Hevosten työajat lyhenivät ja niille rakennettiin tallit asuttaviksi. Ja paroonin ehdotuksesta varustettiin hevosten silat vielä n.s. hevossuojelijoilla, joita kaikkien työhevosten siloissa pitäisi käyttää, koska ne helpottavat työtä ja varjelevat selkää. Voinpa omasta kokemuksestanikin vakauttaa, että nämä vietraavat silat isosti säästävät hevosen voimia.

Ihmisillä on sananlasku, jonka totuuden usein olen tullut huomaamaan, nim.: "millainen herra, sellainen palvelija". Meidän talon palkollisiin se ainakin voitiin sovittaa. Tallirengeistä ei kumpanenkaan peljännyt lausua totuuksia eläinrääkkääjille eikä vetää heitä oikeuteen, jos ei muu auttanut.

Niin muistan eräänkin päivän, jolloin Ville oli ollut minulla myllyssä. Paluumatkalla näimme etäämmältä pojan, joka ajoi pienen laihan konin seljässä ja koetti saada tätä hyppäämään veräjän yli. Vanha viisas ruuna näki, että veräjä oli sen hypättäväksi liian korkea, eikä lähtenyt hyppimään. Poika pieksi karahkalla hevosta, vaan tämä kääntelihe vain syrjin. Silloin nousi poika seljästä ja rupesi oikein käsivoimalla hevosta pieksämään, löi sitä päähänkin ja sen tehtyään nousi hän taas selkään ja koetti huutamalla ja pieksämällä saada sitä menemään veräjän yli. Mutta hevonen ei hypännyt, se rupesi suuttumaan. Lähemmäs tultuamme näimme hevosen painavan päätään maata vastaan ja viskaavan takapuoltaan, jossa leikissä poika lensi selästä pois ojaan. Ohjakset vapaina lähti hevonen laukkaamaan kotitaloaan kohden. Villeä nauratti tämä juttu: "kutti parahiksi pojalle", puheli hän.

Poika makasi ojassa pajupehkojen välissä, potki ja koetti turhaan päästä sieltä ylös. "Tulkaa auttamaan" vikisi hän.

"Auttamaan!" vastasi Ville pilkallisesti, "juuri siellä sinun paikkasi onkin, muistat ehkä siitä toisella kertaa, ettet pakota hevosta mies seljässä hyppäämään korkean veräjän yli". Ja Ville ajoi edelleen. Mutta hetken kuluttua hän käänsi minut oikealle ja kuulin hänen itsekseen puhuvan: "kenties se kanalja osaa valehdella yhtä hyvin kuin hevosta rääkätä. Pistetäänpä, Musta, pieni matka hänen kotinsa kautta ja kerrotaan, jos joku kysyy." Ja niin ajoimme lautamiehen talon ohi. Portilla juoksi lautamies vastaamme ja hänen vaimonsa seisoi säikähtyneenä ovella.

"Oletteko nähneet poikaani?" kysyi lautamies. "Hän lähti äsken viemään hevosta hakaan, mutta hevonen palasi juurikaan kotiin ilman miestä".

"Minä luulen että hevosen onkin parempi olla ilman miestä, jos mies niin ilkeästi ajaa", vastasi Ville.

"Miten ilkeästi?"

"Näinpä poikanne lyövän ja rääkkäävän hevosta kun ei se hypännyt veräjän yli, joka oli liian korkea. Hevonen käyttäytyi aluksi siivosti, vaan viskasi sitten pojan ojaan. Jätin hänet sinne makaamaan, sillä vahinkoa hänelle ei tullut, mutta pieni muistutus tekee hyvää."

Emäntä rupesi silloin itkeä uikuttamaan ja teki lähtöä hakemaan "Pekka raukkaansa". Vaan lautamies vastasi vakavasti: "Pysy kotona sinä, Pekka tarvitsee pienen kurituksen, ei hän ensi kertaa nyt hevosta rääkännyt. Mutta tähän se tapa saa loppua. Kiitos, Ville, ilmoituksistanne".

Me jatkoimme matkaa kotiin päin ja minä kuulin Villen itsekseen myhähtelevän ja kotona hän kertoi koko jutun renkipojalle. Ja tämänkin mielestä oli Pekalle sattunut parahiksi. "Tunnen hänet, käytiin yksissä koulua, jossa hän aina sillä rehenteli, että hänen isänsä oli lautamies ja oli ylpeä niitä kohtaan, joille uskalsi. Muistanpa miten hän kerrankin koulun akkunalta pyyti kärpäsiä ja sitten noppi niiltä siivet. Minä tulin takaapäin ja iskin häntä silloin korvalle. Hän rupesi ulisemaan ja huutamaan, ja siihen keräysivät sekä opettaja että oppilaat. Minä kerroin suoraan mitä oli tapahtunut ja näytin opettajalle siivittömiksi nypityt kärpäset. Opettajakin suuttui silloin ja ainoastaan sattuma pelasti lautamiehen Pekan sillä kertaa selkäsaunasta. Mutta häpeämässä hän sai seistä nurkassa tuntimäärän ja sitäpaitsi sai hän olla kotiarestissa. Ja opettaja puhui hyvin vakavasti pojille ilkeydestä luontokappaleita kohtaan ja kuvasi meille, kuinka raukkamaista ja sydämmetöntä on rääkätä avuttomia eläimiä; muistuu erittäin mieleeni hänen sanansa, että julmuus elukoita kohtaan on 'pirun merkki', joka ilmestyy kaikissa häijyissä ihmisissä. Sitävastoin voisimme ihmisissä, jotka rakastavat lähimmäistään ja ovat ystävällisiä ihmisiä ja eläimiä kohtaan, nähdä jumalanmerkin, sillä Jumala on rakkaus".

"Siinä puhui opettajanne toden sanan", virkkoi Ville, "sillä ei ole uskontoa ilman rakkautta; ihmiset väittävät usein pitävänsä uskontoaan suuressa arvossa, mutta ellei se opeta heitä hyviksi ja ystävällisiksi ihmisiä ja eläimiä kohtaan, niin on se kaikki lorua, — paljasta lorua, ja se usko löytään kyllä köykäiseksi silloin, kuin kaikki näkyy oikeassa karvassaan ja oikeassa arvossaan".