KOLMAS LUKU.

Kallioniemessä.

Eräänä kauniina talvipäivänä saapui meille muuan parooni Törnen lähettämä mies noutamaan minua Kallioniemen kartanoon. Lahtelan isäntä virkkoi: "Hyvästi nyt, Musta; ole aina hyvä hevonen ja tee aina paraasi." En voinut hänen jäähyväisiinsä muuten vastata, kuin pistämällä kuononi hänen kouraansa. Lempeästi hän minua taputti ja talutti veräjälle asti ja niin jätin syntymäkotini. Kallioniemessä tulin asumaan moniaita vuosia ja siksi kertonen vähän siitä talosta.

Laaja puisto erotti herraskartanon rautatieasemasta ja sen ympärille kasvaneesta kylästä. Suuren portin kautta saavuttiin puistoon ja sitten sai juosta tasasta, leveää tietä pitkin, jonka kahdella puolen kasvoi korkeita, vanhoja puita, joiden oksia paksu lumi painoi alaspäin. Taas tuli portti ja sen läpi kuljettua saavuttiin päärakennuksen luo, jonka molempain sivurakennusten väliin jäi avara pihamaa. Kasvitarha oli rakennuksen edessä ja sen takana olivat karja- ja tallirakennukset. Siellä oli tilaa monillekin hevosille, vaan kerronpa ainoastaan siitä osastosta, johon minut vietiin. Siinä oli ainoastaan neljä pilttuuta, se oli tilava ja siinä oli suuret ikkunat, joita voitiin avata, ja siitä kävi huone valoisaksi ja ilmavaksi. Ensi pilttuu oli suuri neliskulmainen ja sulettava puupuomilla. Toiset olivat pienempiä, tavallisen kokoisia. Tuossa suuressa pilttuussa seisoi hevonen irrallaan, miten päin tahtoi, söi heiniä parresta ja kaukalossa oli kauroja. On suuri etu kun saa oleskella semmoisessa pilttuussa ja siihen minut ensiksi vietiin enkä ole koskaan sen paremmin viihtynyt. Seinätkin siinä olivat siksi matalat, että saatoin katsella ympärilleni joka taholle.

Renki antoi minulle kauroja, taputti ystävällisesti kaulaani ja lähti.

Syötyäni rupesin katselemaan ympärilleni. Lähimmässä pilttuussa seisoi pieni, lihava harmi, paksu harja ja häntä ja kaunis pää. Nostin päätäni, katselin häntä väliaidan yli ja virkahdin: "Hyvää päivää, kuinkas kuuluu? Mikä on nimesi?"

Harmi kääntyi puoleeni ja ojensi päätään mikäli vain marhamintaa riitti sekä virkkoi: "Olen nimeltäni Virkku, minua pidetään kauniina ja käytetään ainoastaan herrasväen omissa ajoissa. Väliin neitoset kahden minulla ajelevat kepeissä turunkärryissä, väliin ratsastavat ja kaikki minua hyväilevät. Tallirenkikin on suosijani. Tuletko sinä asumaan tuossa seinän takana?"

"Niin lie tarkoitus", vastasin.

"Hyvä on, toivon vain, että olet siivo naapuri. En pidä sellaisista, jotka näykkivät".

Samassa pisti toinen hevonen päänsä esiin pilttuun toiselta puolen. Sillä oli korvat taaksepäin taipuneet ja silmät oikein ilkeän näköiset. Se oli suurikasvuinen, ruskea tamma, pitkä hoikkanen kaula, — venäläistä rotua — ja se katseli minua tuikeasti virkkaen: "Vai sinä se olet, joka karkotit minut pilttuustani, varsapahanen tuommoinen. Kaikkien takia sitä sitten täytyykin kodistaan lähteä!"

"Pyydän anteeksi", vastasin minä, "en ole ajanut ulos sinua enkä muita. Tähän minut ajaja asetti ja täällä olen nyt, ei auta. Mutta mitä siihen tulee, että olisin varsapahanen, niin suvainnet huomata, että olen nelivuotias ja siis täysi hevonen. Enkä ole ennen riidellyt kenenkään kanssa, en oriiden enkä tammojen, ja pyydän nytkin saada olla rauhassa".

"Hyvä, saadaanpa nähdä, rehenteli tamma. Vähän kai minä rupean sinun, lapsen, kanssa sanasotasille."

Minä en vastannut mitään.

Kun tamma iltapäivällä vietiin ajoihin, kertoi Virkku minulle siitä yhtä ja toista.

"Seikka on semmoista, että tuolla tammalla on ilkeä tapa repiä hampaillaan ja näykkiä ja siitä sille on 'Näykin' nimi annettukin. Kun sitä pidettiin tuossa sinun pilttuussasi tapaili se myötään salakähmäisesti milloin ketäkin purrakseen. Kerran se puri tallirengin käsivarteen verihaavan ja talon neitoset, jotka ennen tavallisesti pelotta tulivat luokseni tuoden sokeria tai leipää, eivät enää uskaltaneet tulla koko talliin. Nyt ehkä taas tulevat, jos sinä pysyt siivolla etkä pureksi".

"Minä en pureksi muuta kuin heiniä ja kauroja taikka mitä muuten saan ravinnokseni enkä ymmärrä, mikä ilo siinä on näykkiä ihmisiä".

"En usko Näykilläkään siitä iloa olevan", selitti Virkku, "se on sillä vain vanha paha tapa. Se väittää, ettei sille kukaan koskaan ole ollut ystävällinen ja miks'ei hänkin siis muka purisi. Se on sillä tosin hyvin ilkeä tapa, mutta jos kaikki on totta, mitä se puhuu, niin kyllä sitä on mahdettukin pahoin pidellä ennenkuin se tänne tuotiin. Kuski Ville on sitä koettanut lepytellä jos millä keinoin ja tallirenki tekee myöskin parastaan eikä paroonikaan koskaan ruoskaa suotta käytä, — mutta sille on ennen isketty paha viha sydämmeen. Näetkös", lisäsi harmi viisaan näköisenä, "minä olen jo kaksitoistavuotias ja mulla on paljo kokemusta ja siksi voinkin sulle ilmoittaa, että paremmin kuin täällä ei hevosia kohdella missään. Ville on siivo, vakava mies, on palvellut talossa jo neljätoista vuotta ja nuori tallirenkimme on harvinaisen hevosystävällinen. Näykin on oma vika, kun siltä sinun pilttuusi vietiin".

Kuski Ville asui perheineen pienessä tuvassa tallin vieressä. Aamulla hän tuli ja vei minut pihalle, jossa huolellisesti suki karvani. Ja juuri kun puhtaana ja mustan kiiltävänä taas olin menossa talliin, tuli parooni ja katseli minua ilmeisellä mielihyvällä. "Ajattelin nyt aamupäivällä lähteä tällä ajelemaan", puhui hän Villelle, "mutta en joutunutkaan. Valjasta siis sinä Musta kilpa-ajoreen eteen ja ajele kappaleen matkaa. On kylmänpuoleinen ilma tänään, joten hiero kuolaimet villavaatteella, ennenkuin panet hevoselle suuhun. Aja tuosta kierros myllyn ja metsäpalstan kautta, jotta näet miten se kulkee".

Ville valjasti minut ja kun palasimme puiston kautta, tuli parooni rouvineen vastaan. He pysähtyivät ja Ville nousi reestä.

"No, kuinka se kulkee?"

"Vallan mainiosti, herra parooni", vastasi Ville. "Ja kun tulimme metsäpalstalle, niin siellä juuri tien vieressä joku laukasi pyssynsä. Mutt'ei Pulska Musta siitä muuta välittänyt kuin hiukan luimisti korviaan, ei kääntynyt oikealle eikä vasemmalle, vaan jatkoi matkaa eteenpäin. Sillankorvassa tuli mustalaisjoukko vastaan ajaen lapsineen ja kirjavine kampsuineen korkeaa kuormaa, jonka päältä huusivat ja pelihtivät kuten tavallisesti. Sellaisista vastaantulijoista eivät hevoset tavallisesti pidä, mutta Musta vain katsahti niihin ja meni tyyneesti ohi. Eikä se säikkynyt myllynkään pauhua. Luulenpa, että sitä on varsana varovasti ja järkevästi hoidettu. Suustaan se on hyvin herkkä, joten ei tarvitse kuin aivan keveästi pidellä suitsia".

Seuraavana päivänä kävi parooni minulla ratsastamassa, ensin verkemmin, sitten vinhemmin. Hän ratsasti hyvin eikä rasittanut hevosta. Kun tulimme kotiin, puhutteli häntä rouvansa portailta.

"No miltä tuntui?" kysyi hän.

"Erinomainen, aivan niinkuin Ville sanoi."

Ville olikin oikein ylpeä puolestani. Hän suki harjani ja häntäni, jotta ne olivat tasaset ja kiiltävät kuin naisten hiukset ja aina hänellä oli yhtä ja toista mulle sanottavana. Luonnollisesti en kaikkia ymmärtänyt, vaan opin kumminkin yhä selvemmin käsittämään, mitä hän tarkoitti ja mitä hän tahtoi. Miellyin häneen suuresti, sillä hän oli lempeä ja hyvä. Hän näytti käsittävän kuinka hevonen tuntee ja kun hän harjasi minua, kosketteli hän hyvin varovaisesti arkoja paikkoja; kun hän päätä suki, vältti hän niin varovasti silmiä, kuin jos ne olisivat omansa olleet, eikä hän koskaan minua kiukkuseksi ärsyttänyt.

Neljäskin hevonen oli tallissa ja sen nimi oli "Majuri". Se oli vanha ja jo oikeastaan virkaheitto, mutta se oli paroonin suuri suosikki ja se sai suvisin enimmäkseen kulkea vapaasti puistossa. Joskus sillä tehtiin joitakin kepeämpiä pihatöitä ja annettiin lasten sen selässä ajaa, sillä se oli hyvin siivo. Tämän Majurin sekä Virkun kanssa olin kohta hyvä ystävä, eikä kulunut paljoa aikaa, ennenkuin saavutin Näykinkin luottamuksen.

Hyvin oli minun siis hyvä olla uudessa paikassani ja jos jotakin kaipasin, niin en siitä surrut. Kaikki kohtelivat minua hellyydellä. Talli oli puhdas ja ilmava ja hyvää ruokaa annettiin. Mitäpä siis enää kaipasin?

Niin, vielä kaipasin vapautta!

Puolenneljättä vuoden kuluessa olin kesäiseen aikaan saanut olla täydessä vapaudessani, nyt täytyi minun kuukauden toisensa perästä seistä yöt päivät tallissa, muuta liikettäkään ei minulla ollut kuin milloin minulla ajettiin; ja kumminkin täytyi olla vakavan ja tyyneen näköinen niinkuin vanhan, tallissa ikänsä eläneen hevosen. Aina marhaminta, milloin ei ollut suitsia! No, enhän voi sitä valittaakaan, sehän kuuluu asiaan. Mutta totta se on, että nuoren, voimakkaan ja virkun hevosen, joka on tottunut elämään avaralla kedolla, jossa oli vapaus hyppiä ja ojentaida ja viilettää täyttä laukkaa kentän poikki ja pitkin, — sen on vaikea olla, kun ei se koskaan saa tehdä, mitä itse tahtoo. Väliin, kun olin tavallista kauemmin seissyt tallissa, tunsin itseni niin elinvoimaiseksi ja hyppyhaluiseksi, että minun oli vaikea pysyä siivolla, kun Ville minut silloin vei ulos. Tuli mikä tuli, niin minusta tuntui, mutta nyt täytyy saada kimpasta pikkuisen. Olen varmaankin usein tuimasti heilautellut Villeä, joka minua talutti, mutta ei hän siitä suuttunut, tyyneesti hän sen kärsi.

"So, so poikani", oli hänen tapa sanoa. "Nyt lähdetään jalottelemaan, niin ei kutku noin pahasti kavioitasi". Kun silloin oli tielle päästy, antoi hän minun pyyhkästä menemään täyttä ravia virstan tai pari ja sitten palasin takasin talttuneena ja tervennä, rauhattomuus oli poissa. Vilkkaita hevosia, joilla ei ole kylliksi liikettä, sanotaan usein vikureiksi, mutta ne vain leikkivät; useat rengit niitä siitä rankaisevat, mutta Ville ei sitä tehnyt koskaan, hän kyllä tunsi syyn. Ja omituisen hyvin hän opetti minua ymmärtämään äänenpainonsa vivahduksia ja suitsien pienimpiäkin liikkeitä. Huomasin aina hänen äänestään, milloin hän oli vakava ja oli tosi kysymyksessä, sillä hän minuun vaikutti paremmin kuin millään muulla.

Mainittava vielä on, että meidät joskus Kallioniemessäkin laskettiin vapaaksi, nimittäin sunnuntaisin iltapäivällä kesillä. Silloin ei ajopelejä vedetty esiin, me saimme irrallaan juoksennella tallipihassa. Siellä oli nurmi pehmyt, ilma lepposa ja vapaasti sai tehdä mitä tahtoi, laukata, piehtaroida ja jyrsiä kasvavaa ruohoa. Ja siellä ennätti myöskin tutustua lähemmin toisiinsa, kun seisottiin ja levättiin kalveen puolella.