NELJÄSTOISTA LUKU.
Reading edition
Renki Martti.
Nyt minun täytyy kertoa vähän Marttirengistä, hänestä, jonka Anteron poissaollessa tuli hoitaa hevosia. Eikä kukaan sitä tehnytkään paremmin kuin hän ja niin kauan kuin hän oli reiluna miesnä, ei uskollisempaa eikä luotettavampaa palvelijaa voinut tavatakaan. Hän oli lempeäluonteinen ja taitava hevosia käyttelemään; jos joku hevosista oli sairaana, osasi hän hoitaa sitä yhtä hyvin kuin jokin hevostohtori, hän oli näet aikoinaan ollut eläinlääkärillä palveluksessa. Ja taitava ajaja hän myöskin oli ja huolellinen eikä häneltä puuttunut tietojakaan, jotapaitse hän osasi hyvin käyttäytyä ja oli varsin siistin näköinenkin. Luulenpa, että kaikki pitivät hänestä — hevoset pitivät ainakin. Voisi ihmetellä, että näillä avuilla varustettu mies oli verrattain ala-arvosessa asemassa, mutta asianlaita oli se, että hänellä oli yksi suuri vika: hän joi. Ei niin kuin toiset juopot, jotka myötään juovat, hän osasi pysyä raittiina viikkoja ja kuukausia, mutta sitten hänet äkkiä himo tapasi, hän joutui hummaamaan ja kävi silloin häpeäksi itselleen, rasitukseksi vaimolleen ja vaivaksi jokaiselle, jolla oli hänen kanssaan tekemistä. Selvänä ollessa oli hänestä kumminkin niin paljo hyötyä, että Antero pari kertaa oli antanut hairahdusten mennä kaikessa hiljaisuudessa, ettei kapteeni saisi siitä vihiä.
Mutta eräänä yönä, kun Martin joistakin pidoista oli ajettava isäntäväkensä kotiin, oli hän juonut itsensä niin humalaan, että hänestä ei ollut enää suitsien pitelijäksi. Piti jättää mies pois kokonaan ja isännän itsensä täytyi nousta ajamaan. Ja silloin sai Martti eron palveluksestaan. Hänen täytyi muuttaa pois talosta perheineen, joka sai hakea kattoa päänsä päälle mistä löysi. Tämä oli jo tapahtunut pari vuotta sitten. Mutta vähää ennen kuin me Näykin kanssa tultiin taloon, oli Martti taas otettu armoihin. Antero, hyväsydämminen mies, oli puhunut kapteenille Martin puolesta, ja juhlallisesti oli Martti luvannut, ettei hän nauttisi pisaraakaan väkeviä, niin kauan kuin hän siinä talossa asui. Näihin asti hän olikin pitänyt tuon lupauksensa jopa niin järkähtämättä, että Antero uskoi Martin hoitoon koko tallin siksi ajaksi, kun hän itse oli poissa, sillä siihen toimeen olikin Martti muita taitavampi.
Jo teki kevättä, toukokuu oli käsissä ja perhettä voitiin ruveta odottelemaan kotiin kaupungista. Vaunut olivat syksyseltään korjauksen tarpeessa, joten päätettiin lähettää Martti viemään niitä läheiseen kauppalaan korjattaviksi; sieltä oli hänen ratsastamalla tultava takasin. Sitä varten otti hän satulan mukaan ja minut otettiin tälle retkelle. Hiukan rahoja annettiin Martille mukaan kaikenmoisia pikkuostoksia varten.
Kohta kauppalaan tultuamme ajoimme vaunuseppään, johon vaunut jätettiin ja sieltä talutti Martti minut kievariin, pani minut talliin ja käski kievarin rengin ruokkia minua. Itse hän lupasi tulla asioiltaan kello neljä. Mutta hän ei tullut ennenkuin kello viisi ja sanoi lähtevänsä paluumatkalle vasta kuudelta, hän oli näet tavannut pari vanhaa tuttavaa. Kievarin renki ilmoitti hänelle silloin, että kenkä toisessa etujalassani vähän löksötti ja kysyi, olisiko se kiinnitettävä.
"Eikö mitä", väitti Martti, "kyllä se kestää kunnes kotiin saavutaan".
Hän oli nyt hyvin isoääninen ja puhui räyhäten ja minusta hän tuntui menettelevän kovin vasten tapojaan, kun ei tahtonut ottaa tarkempaa selkoa kengästäni, muuten hän aina oli hyvin huolellinen tämmöisissä asioissa. Eikä hän saapunut kello kuusi, ei kello seitsemän eikä kahdeksan, vasta lähempänä yhdeksää hän saapui ja komensi silloin hyvin karkealla äänellä kievarin rengin tuomaan minut esiin. Hyvin pahalla tuulella hän näytti olevan, haukkui renkiä, en tiedä mistä syystä. Kievarin isäntä itse seisoi pihalla, kun me lähdettiin ja huomautti, että "aja varovasti, Martti", mutta tämä vain kirasten vastasi ja karautti kadulle. Ja kun päästiin ulkopuolelle kauppalaa, kannusti hän minut nelistämään ja löi usein piiskalla, vaikka minä menin, minkä suinkin jaksoin. Taivas oli pilvessä, joten oli melkein pilkkopimeässä kulku. Äsken oli vedetty someroa maantielle ja siinä oli siis paljo mukulakiviä. Siinä nelistäessäni irtausi minulta kenkä jalastani yhä enemmän ja vihdoin se putosi. Jos Martti nyt olisi ollut selvällä päällä, olisi hän heti huomannut, että jokin seikka oli hullusti, mutta hän oli siksi juovuksissaan, ettei huomannut mitään. Hän ajaa karautteli vain teräviä kiviä pitkin, myötään kiroillen ja hosuen piiskalla. Jalkaani koski tietysti hirveän kipeästi; kengätön kavio halkesi ennen pitkää ja repeysi pahasti kivikossa.
Pitkälti en voinut niin ollen jatkaa. Ei mikään hevonen voi juosta särkyneellä kaviolla. Tuska kävi liian suureksi, minä kompastelin ja hytkähdin vihdoin hervotonna polvilleni. Martti lensi selästäni ja kun vauhti oli ollut sangen kova, lienee hän pudonnut hyvin voimakkaasti. Minä pääsin ennen pitkää taas jaloilleni ja nilkutin tiepuoleen, jossa ei ollut kiviä. Kuu oli juurikään noussut ja sen valossa saatoin nähdä Martin makaavan kappaleen matkan päässä maantiellä. Hän ei noussut jaloilleen, teki ainoastaan pari yritystä kohotakseen ryntäilleen, vaan vaipui taas valitellen maahan. Syytä olisi ollut minullakin valitella, sillä jalkaani ja polviani pakotti äärettömästi, mutta hevoset ovat tottuneet valittamatta kärsimään tuskiaan. En siis ääntä päästänyt, seisoin vain ja kuuntelin, eikö kuuluisi kavioiden kopinaa taikka jalkamiehen astuntaa maantieltä. Ei kuulunut; vähän tätä tietä kuljettiin, öiseen aikaan hyvin harvoin. Keväinen yö oli tyyni ja kaunis. Ruisrääkkä vain kuului räkättävän loitommalla aidan takana ja huuhkaja suhahti joskus pääni päällitse lepikön läpi. Minä seisoin siinä ja ajattelin kaipauksella niitä kuluneita kesäöitä, jolloin varsana ollessani seisoin laitumella emäni vieressä ja sen hoidossa.