IX.

Hilma oli menettänyt viimeisenkin suosion; häntä kohdeltiin, jollei juuri tylysti, kumminkin jotenkin kylmästi. Varsinkaan kauppias ei sen perästä halunnut hänelle melkein mitään puhua. Hän oli loukkaantunut syvästi; sillä vaikka väittelyssä saikin viimeisen sanan, huomasi hän varsin hyvin, ettei voitto sillä ollut ratkaistu.

Raskasta oli Hilmastakin, sen hyvin näki kaikesta. Hän oli vähäpuheinen silloinkin, kun oli muiden seurassa, ja enimmäkseen hän olikin yksikseen, joko sitten istui puistossa lukemassa tai kuljeskeli ympäri ajatuksiinsa vaipuneena.

Mutta Antti, vaikka olikin niin loistavasti väittelyssä esiytynyt ja saanut sillä vanhempainsa suostumuksen, oli sittenkin niin levoton ja arka, ettei mitenkään olisi tahtonut tulla vähimpäänkään yhteyteen serkkunsa kanssa. Varsinkin nuo hänen viimeiset sanansa olivat niin masentavasti häneen vaikuttaneet.

"Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa, kuin uskottelet korviesi olevan!" oli serkku hänelle kiinteästi häneen katsoen sanonut.

Nuo sanat pyörivät mielessä ja rasittivat kuin kiusaava painajainen.

Ne saivat hänet väkiselläkin taasen ajattelemaan itseänsä ja elämäänsä, eikä hän voinut saada mielestään sitä tunnetta, mikä alinomaa kuiski, että serkku oli sittenkin oikeassa.

Hän tunsi oman itsensä, masentui, vieläpä toisinaan teki vakavia päätöksiäkin vastaisen elämän varalle.

Ja sitten hän ei voinut olla katkera serkulleen; päinvastoin salaisesti kunnioitti tätä ja tämän katsantokantaa.

Kun Hilma joko istui lukemassa puistossa tai ajatuksissaan käveli siellä sinne ja tänne puiden ja pensaiden välissä, niin huomaamattaan oli Antti useinkin nojautunut akkunaan ja häntä kauan katsellut, ja omituista sulavuutta tunsi hän silloin sielussaan, oli kuin ylpeys, viimeinenkin karvaus, vieläpä arkuus ja pelkokin olisivat kadonneet, muuttuneet — ihailuksi.

Olihan kaikki hänessä kumminkin niin raitista, niin luontaisen elävää.

Kerran hänen tämmöisessä tilassa ollessaan astui Hilma hänen kamariinsa.

Antti hämmästyi ensin; mutta sitten pyysi kumminkin jotenkin myötätuntoisella äänellä istumaan.

Ison aikaa hän istui sanaakaan lausumatta, ja samoin Antti.

Antti oli jo kerjennyt häneen luoda usein salaisia silmäyksiä.

Hän oli sangen miettivän näköinen, melkein surullisen, jollei se vain ollut masentumisesta — Antti melkein uskoi sitä.

Mitä mahtoi hän ajatella?

Antti kävi taasen levottomaksi, ja vihdoin huomaamattaan tuli virkkaneeksi:

— Serkulla näyttää olevan ikävä.

Hilma katsoi häneen hetken vakavasti, mutta ei kumminkaan niin lujasti, kuten ennen jo useasti.

— Minun oloni täällä lieneekin serkulle, kuten muillekin, vaivaksi.

Antti katsoi häneen hämmästyneesti; olihan muutos odottamattoman suuri.

— Mitenkä niin? hän kysyi.

— Täällä — hän jatkoi surullisesti — olen outo ilmiö teistä; vapaa, suora ja elämää toisilla silmillä katsova kuin te. Mutta siitä huolimatta katson velvollisuudekseni lausua sinulle suoraan mielipiteeni, mikä minulla sinusta on.

Aina yhtä surunvoittoinen oli hänen äänensä. Antti oli luonut katseensa alas.

— Sinä kuulut nyt levähtävän, jatkoi hän. — Mutta tuommoinen levähtäminen ei tuota lepoa, päinvastoin veltostuttaa se sinua vain päivä päivältä. Ryhdy uutteraan työhön ja toimeen! Se saa sinuun virkeyttä ja elämisen intoa, se poistaa sinusta tuon aikaisen lamautumisen.

— Serkku tietänee, että menen syksyllä kauppias Kaukosen palvelukseen? sanoi Antti hämillään.

— Tiedän. Mutta sitäkään en pidä hyvänä. Sinä olet, suo anteeksi että sanon suoraan vakaumukseni sinusta, jo niin perin väsynyt hurjasta kaupunkielämässä, että olisi paljon parempi pysyäksesi täällä kotonasi ja täällä tehdäksesi työtä.

Se oli taasen liikaa ja se suututti häntä; mutta hän ei löytänyt sanoja vastatakseen.

— Sinä olet henkisesti masentunut, menettänyt tarmosi, ehkäpä melkein tahtosikin. Sinun on ensinnäkin voitettava jokukaan osa takaisin, ennenkuin kykenet luovimaan suuren maailman elämässä tiheään löytyviä salakareja. Minua surettaa, että jo näin nuorena olet laivasi rappiolle ajanut, serkku parka.

— Millä oikeudella serkku niin luulee? äyhkäsi Antti vihaisesti

— Itse, herraseni, olet valitettavasti päivän selvä, varman varma vastaus siihen. Kysyhän itseltäsi, innostuttaako elämä sinua. Eikö kaikki toimi ja työ ole sinusta ikävää ja arkipäiväistä.

Sen tunsi Antti nyt valitettavan hyvin. Mutta että toinen sen niin varmaan tiesi ja sen osoitti, se luonnollisesti häntä suututti.

— Eikö suurin nautintosi elämästä ole ollut semmoista, että sen aina täytyy julkisuutta peljätä.

Jo kuohahti Antin sisällä kiukkuinen viha, mutta terätön.

— Mistä serkku aikoo minua sitten syyttää, jos saan luvan kysyä? äännähti hän pistelijäästi, koettaen saada äänensä niin välinpitämättömän ilkeäksi kuin suinkin voi, päästäksensä hänestä.

Mutta Hilma ei näyttänyt välittävän, jatkoi vaan levollisesti, melkein äidinomaisella hellyydellä, katsoen häneen surullisen osanottavasti, niinkuin Antti todellakin olisi ollut hänen mielestään auttamattomasti mennyttä kalua.

— Serkku hyvä! Sinä olet väsynyt. Et unen puutteesta vaan liikanaisesta unesta. Sinä olet henkisesti nukkunut ja niinkuin tavallisessakin unessa elänyt itsemääräämätöntä elämää, elänyt viettien höllimpienkin määräysten mukaan, ja luultavasti niin ollen mennyt mihin asti hyvänsä epäoikeaan. Työhön, työhön, elostavaan työhön sinua neuvon!

Antti koetti pinnistäytyä vastatakseen jotain; mutta häneltä puuttui sanoja, ehkäpä ajatuksiakin — pää tuntui olevan kuin säkki viljaa etsivän köyhän miehen olalla.

— Tuntuu siltä kuin minulla olisi joku selittämätön velvollisuus sinua kohtaan, Antti; siksi olen sinulle puhunut.

Ja todellakin, sen Anttikin huomasi, oli niinkuin tuossa katseessa olisi ollut jotain odottamattoman outoa, surullisen lempeää osanottavaisuutta.

Mutta sepä se olikin omansa loukkaamaan. Sillä ylpeys voi elää väsyneessäkin rinnassa.

— Minä luulen olevani yhtä viisas kuin serkkukin, jamasi hän jotain vastatakseen.

— No, no, serkku! Tässä ei ole kysymyksessä meidän viisautemme vertailu, vaan…

— Minua ei haluta kuunnella serkun typerää sekaantumista toisten ihmisten elämään ja asioihin, keskeytti Antti ja heitti päänsä huolettomasti keinutuolin taustalle.

Hilma loi häneen pettyneen, surullisen silmäyksen ja lähti.

— Loukkautukoon! äännähti Antti huolimattomasti ja karvaasti.

— Mitä hänen tulee minuun, olinpa minä mikä olin ja millainen olin?

— Vai parantaakseen minua!

Hän olisi kostanut, kostanut oikein tuntuvasti. Mutta ei löytänyt mitään aukkoa siihen, ei jaksanut edes ajatella mitään.

Illallispöydässä osui hänelle kumminkin tilaisuus.

Hilma tarjosi hänelle sävyisästi, ikäänkuin olisi viimeisen kiistan unhottanut, melkeinpä rukoilevaisesti, jonkun muassaan olevan kirjan.

Antin katse elostui.

— Suokaa anteeksi! En ihaile roskakirjallisuutta, hän huolettomasti sanoi.

— Vai niin, virkkoi Hilma katkera hymy huulillaan.

— Oikein, poikani! lausui kauppias ja nosti tyytyväisenä olkapäitään.

Antti ei ollut enää katkera; olihan hän voittanut, ja nautti nyt voittonsa suloisia hedelmiä. Hän oli melkein virkeän iloinen.

— Niin, meillä ei suosita eikä tarvita semmoista kirjallisuutta, lisäsi vielä kauppias päättävästi Antin riemuksi.