XXI.

— Älkäähän mitä! Tuntuu vähän oudolta ja niinkuin perheestämme jotain puuttuisi, kun ei ole Hilmaa, puheli kauppias muutamana päivänä puolispöydässä. — Vaikkapa hän onkin itsekäs, on hänessä kumminkin paljon miellyttäviä puolia. Velivainaja oli aivan samanlainen.

Eikä kauppias sitä puheekseen puhunutkaan; todellakin kaipasivat häntä kaikki, oli kuin olisikin ollut perheestä jotain välttämätöntä poissa, tyhjä aukko vain jäänyt jäljelle.

— Hän oli niin sydämmellinen ja osanottava, virkkoi rouva lempeästi. — Ehkäpä hän ei ollutkaan itsekäs, vaikka niin luulimme.

Kauppias myhäili.

— Lähellä pusketaan, kaukana ammutaan, virkkoi hän leikillä. — Kelpo ihminen hän on, sitä ei voi kieltää.

Enempi hänestä ei puhuttu.

Elämä oli hiljaista, painostavan hiljaista. Kauppias teki työtään entiseen tapaansa, möi puodissa ja kävi tarkastelemassa työväkeä. Muuten oli hänellä tätä nykyä paljon miettimistä, joka oli omansa hänet erottamaan perheestä. Suuret tuumat, suuret voitot, ne eivät antaneet enää entistä rauhallista yönlepoa. Kaukosen ja monen muun yritykseen yhtyneen kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa. Nyt kesällä piti Kaukosen lähteä ulkomaille kauppasopimuksia tekemään, syksyllä sitten alkaisi metsänhakkuu, tervoja ostettiin parastaikaa. Hän oli jo tehnyt monet arviolaskut liikkeestä, ja aina oli tulos loistava. Epäillä oli mahdoton jo siitäkin syystä, että Antti tuli syksyllä Kaukosen palvelukseen. Mutta sittenkin pysyi mieli levottomana. Oli kuin Hilman epäilykset olisivat synnyttäneet pimeän peikkoja hänen rintaansa.

Rouva eli edelleen taloustoimissaan, mutta oli alakuloisempi entistään; häntä pahimmin vaivasivat Hilman lausumat epäilykset. Mutta kauppiaalle hän ei siitä kertaakaan virkkanut, kuten hänen tapansa ei ollutkaan koskaan sekautua tämän asioihin.

Kesän kuluessa toteutui Antissa Hilman ennustus.

Hän uneksi kyllä kauan Kaukoselle joutumisensa suurista seurauksista, joissa Sulo oli häikäisevä keskusta, ja nauttikin siitä. Mutta voimat alkoivat lannistua, alakuloisuus ilkeine epäilyksineen saavutti, ja vihdoin oli elämä niin tyhjää, niin kolkkoa, että sydäntä väristytti. Kesä oli hirmuisen pitkä, laiskan laiskasti madellen se kului.

Jo oli hän kirjoittanut Sulolle, vavisten sen tehnyt, sydän kurkussa odottanut vastausta ja saanutkin.

Sulo puhui käynnistään heillä, kesän suloudesta ja kiitti ystävällisestä kohtelusta ja toivotti hänet tervetulleeksi kaupunkiin. Mutta sitten puhui hän yksistään Hilmasta; ei kenenkään ihmisen sanonut niin häneen vaikuttaneen kuin tämän. "Hän oli kuin monien sekavien sydämmeni aavistusten selvä vastaus. Hän opetti minulle muutamissa hetkissä enemmän, kuin olen ennen koko elämässäni oppinut."

Se jäyti viimeisenkin toivon Antin sydämmestä.

Sulo ei ollutkaan pehmeäksi hermostunut kaunotar, kuten hän oli luullut: hänkin oli luja suuruus, jonka edessä täytyi vapista.

Hän istuskeli päivät kamarissaan väsyneenä ja velttona; mielessä liikkuivat vain katkerat epätoivon tunnelmat, jotka nekin samenivat vihdoin raskaaksi, rajattomaksi möhkäleeksi, ja ajatukset kiersivät sen ympärillä kuin myrskypilvet syysyön peittämän maan.

Välin hän vain heräsi, kun Alma tarjosi hänelle kahvea tai kävi huonetta siistimässä — sitä hän taasen teki entiseen tapaansa, kuten keväälläkin.

Mutta näennäisesti herättyäkin painosti.

— Nyt minä olen siitä päässyt, puhui tyttö kerran, tehden veikistävän liikkeen.

— Mistä?

— Tuosta Pietistä.

— Vai niin.

— Se itse nyt oli huomaavinaan, ettei meistä hyvää kumminkaan tulisi.

Veltosti naurahti Antti.

— Kuka tuommoisesta! jatkoi tyttö. — Toistahan on näin elää.

Hän heilahdutti noreasti vartaloaan ja nauroi kevyesti ja helakasti.

— Olet sinä iloinen tyttö, tuli Antti painottomasti sanoneeksi.

— Kuka tässä nuorena huolehtimaan; on sitä aikaa vanhanakin!

— Niinpä niin! myhähti Antti, ja hänestä tuntui kuin tuo lause olisi todellakin syvää elämän viisautta. Mitäpä huolehtimaan! Hän nauroi, katsoi syvästi tyttöä silmiin, ja ihan oikein! Mitäpä huolehtimaan!

Mutta miten voisi päästä sellaiseen tilaan, niin iloiseksi ja välinpitämättömäksi?

Sitä hän koetti vielä jälkeenpäinkin ajatella; mutta sen saavuttaminen näytti mahdottomalta sekin.

Hetkeksi voi sen saavuttaa, mutta vain lyhyeksi hetkeksi; intohimotkin olivat liian heikot sitä hetkistä pitemmälle pysyttämään.

Äidin tarkka silmä huomasi poikansa masentuneen mielentilan.

Hän etsi tilaisuutta.

Kerran hän puhuikin siitä tapansa mukaisella hienoudella.

— Sinun on, lapsi hyvä, ikävä täällä maansydämmessä; eikähän ihmekään. Isäsi ja minä olemme liian vanhat voidaksemme saada sinulle minkäänlaista huvia. Mutta pääsethän kohta kaupunkiin toimeen ja työhön. Se varmaankin virkistää sinua.

Äidin ääni oli hellän surullinen ja kasvoille ilmeni kaipuun ja huolen pilviä.

Mutta hetken perästä hän iloisemmin jatkoi:

— Siellä luulenkin sinulla olevan kaiken, mitä enimmän elämässäsi kaipaat.

— Kuinka? Mitä tarkoitatte? kysyi Antti hämillään.

— Suo anteeksi, että sekaudun sinun asioihisi! Sinä rakastuit Suloon. Jospa Jumala niin soisikin, että hän olisi sinun, siitä me vanhukset olisimme onnelliset.

Antti katsoi alas ja hengitti raskaasti.

— Hän oli niin myötätuntoinen sinulle ja meille.

Antin sydäntä kirveli. Hänen kasvoillaankin jo lepäsi selvät sisällisen tuskan merkit.

— Sinä olet epätoivonen siitä. Mutta kunhan joudut sinne, niin en epäilekään sinun voivan saada hänestä sydämmesi tunteiden vastinetta.

Antti oli kokonaan heltynyt.

Hän kertoi nyt kaikki äidille.

— Luuletteko vielä, äiti? Hän ei anna pienintäkään toivon sijaa. Jos olisin Hilma Heikkinen, silloin voisin toivoa.

— Tuskin se mitään todistaa. Häneltä ei voi viittauksia odottaa, siihen hän on liian hieno, lohdutti äiti.

Rauenneesti katsoi Antti häneen ja raskaasti huoaten jatkoi:

— Hän on niin Hilman kaltainen, niin vahva. Se minua, äiti, pelottaa. Minä tunnen itseni niin kovin heikoksi; minulla ei ole mitään, millä voisin hänet itseeni sitoa.

Hän laskeutui alas käsiensä varaan ja kirkkaat kyynelet vierähtivät poskille; hän itki kuin ennen lapsena saadessaan äidin hellän nuhtelun.

— Minä olen niin voimaton! toisti hän vielä heikosti.