XVI.

Kauppias ei ollut käynyt Antin kamarissa vielä koko aikana hänen kotona ollessaan.

Siksipä hämmästyttikin Anttia, kun hän sunnuntaiaamuna astui sisään.

Hän oli erittäin virkeän näköinen, melkein myhäilevä, kun käveli kädet housuntaskuissa muutamia kertoja lattian poikki ja sitten istahti tuoliin, kevyesti heittäen jalat ristiin.

Antti istui levottomasti odottaen, sillä jotain erityistä oli kumminkin kysymyksessä, sen hän varsin hyvin osasi aavistaa.

Kauppias ryähteli ja vihdoin alkoi:

— Sain kirjeen kauppias Kaukoselta. Siihen Antti ei muuta osannut vastata kuin:

— Vai niin.

— Hän puhui siinä sinusta.

Antti loi kysyvän katseen isäänsä ja hätäisesti lausui:

— Minusta? Mitä hän minusta puhui? Kauppias hykähti ja hyväntuulisesti jatkoi:

— Kertoi olevansa hyvillään, kun saa sinut liikkeensä palvelukseen.

— Sepä hauskaa!

Anttikin jo hymähti ja loi rohkeamman katseen ympärilleen.

Kauppiaan katse oli rasvainen, kun edelleen jatkoi:

— "Sinunlaisesi miehen pojasta odotan paljon", hän kirjoittaa.

Oikein virkeälle tuulelle tuli Antti.

— Nykyisin aikoo lähteä vähän matkalle tyttärensä ja poikansa kanssa ja poiketa näinä päivinä meilläkin.

— Sepä hauskaa, kun saadaan semmoisia vieraita. Kerrankin saa sivistyneessä seurassa olla täällä ikävässä maakylässä, puhui Antti, luoden ylpeän silmäyksen ympärilleen.

Kauppiaan otsa rypistyi ensin, mutta selkeni vähitellen, ja hän jatkoi:

— Kauppias Kaukosen luulen omistavan suuret varat.

— Eiköhän.

— Suuret sillä kumminkin asiat.

— Samoin minäkin luulen.

— Perillisiä siinä on vain kaksi.

Kauppias katsoi kauan lattiaan ja omituisesti myhähteli.

— Tuskin tuntisit enää Suloa, hänen tytärtään, hän sitten lisäsi.

— Onhan siitä tosin aikaa kuin olen hänet nähnyt.

— Siitä on vasta tyttöä sukeutunut; ihan ensimmäinen hän on kaupungin ylhäisistäkin, viehättävä, kerrassaan lumoava.

Istuttiin taasen hetken äänettöminä.

— Näin meidän kesken puhuen olen erittäin hyvilläni, kun pääset Kaukosen palvelukseen, jatkoi kauppias vilkuttaen leikillisesti silmiään ja lisäsi:

— Ei tiedä, mitä voisi vielä tapahtua.

Antti heitti pehmeästi kädet niskaan ja naurussa suin virkkoi:

— Mitä tapahtua?

Kauppias naurahti.

— No, no, se nyt ei oikeastaan tähän kuulu. Mutta saatanhan sen suoraankin sanoa. Kuka tietää, vaikka onnistuisit pääsemään tytön suosioon ja… Antti nauroi herttaisen keveästi.

— Ennen olen ajatellut sinulle veljenitytärtä, joka ei monelta katsantokannalta sekään kauppa mitään hulluinta olisi.

— Se ei tule kysymykseenkään, sanoi Antti tavattoman päättävästi.

— Niinpä niin. Monessa suhteessa kyllä naisten paraita; kelpo toimi- ja järjestysihminen ja melkoisen varakaskin. Mutta onhan siinä paljon semmoista ja tämmöistäkin, ehkä vaillinaisen kasvatuksen tähden.

Antti sytytti paperossin ja oli taasen äskeisessä hyvänmielen tilassa.

— Nyt herätti minussa Kaukosen kirje aivan toiset ajatukset. Kun kerran hän pitää sinusta niin suuresti, niin miksi ei sitten tyttärensä sinuun suostuisi, jos toden teolla vain koetat voittaa hänen suosiotansa.

Jo kiihtyivät tuosta Antinkin ajatukset; hän melkein jo uinaillen uskoi saavuttaneensa ennen uneksimattoman onnensa.

Ja oli tuohon keveään mielentilaan toinenkin syy: luottihan isä häneen, katsoi hänen tulevaisuuttaan suureksi ja loistavaksi — sehän on jo omansa mieltä hykähdyttämään ja sydänalassa hentoista lämpöä synnyttämään.

— Se olisi sinulle kerrassaan hyppäys pohjattomaan onneen, poikani, virkkoi kauppias nousten kävelemään.

Kevyesti nousivat jalat, hartiat näyttivät ojentuneen ja kasvoilla väikkyivät virkeän nuoruuden eleet.

Semmoisena astui hän ulos, ikäänkuin jättääkseen onnen sankarin yksikseen miettimään elämän vaihtelevia oloja.

Ja hän ajattelikin, ajatteli onnensa äärille ja niiltä jo pujahti kauas loitolle sumeaan multa suloiseen rajattomuuteen, missä siivet hunajaan takistuivat.

— Semmoisen kuulun sulottaren suosioon, suuteloihin, syleilyihin, sitten avioliiton ainaiseen hekkumaan, rikkauteen, loistoon ja korkeaan maineesen.

Hän sen vihdoin kumminkin omisti koko suuren liikkeen yksin.

Sillä nuori Kaukonen, hän tiesi sen hyvin, oli mennyttä kalua hurjan elämänsä tähden.

Juokoon, meuhatkoon vain.

Hän istui kaikkein käskiänä ummessa kullassa ja kunniassa.

Vilahti mieleen sivumennen Hilma.

Aseman varmuudesta syntyi häntä vastaan oikeutettu uhka; halveksien naurahti hän hänelle.

Mutta sekin oli hetkinen pysähdys; taas lensi siivikäs unelma rajattomuuden ääriä.

— Sulo, Sulo!

Semmoisia äännähdyksiä uhkuili rinnasta huulia metistäen ja suloisesti korvia hivellen.