XXVII.

Kiihkeästi etsi häntä Antti aamulla, tietämättään, miksi niin teki.

Hän ei ollut kotona, oli lähtenyt kävelemään.

Paljastusaikeistaan oli Antti jo peräytynyt; hänellä ei ollut Hilmalle siis mitään sanomista. Mutta sittenkin olisi pitänyt saada hänet tavata, edes nähdä: sisällä oli niin oudon tyhjää, tunnelma kamalaa kuin usvainen paha uni yöllä.

Hän ajatteli tosin jo selvästi ja tulos oli jäykkä varmuus, ettei koskaan Hilma voisi rakastua Kaukoseen.

Mutta levottomuus ei tauonnut, sillä oli omat lakinsa ja perusteensa, jotka olivat vento vieraita järkiperäiselle ajattelemiselle.

Se voitti.

Olisiko hänkin heikko?

Niin heikko, että olisi rakastunut semmoiseen mieheen?

Eikö tuntisi mädäntynyttä sisusta, kun kuori on kiilloitettu?

Hänen sisällään taistelivat taasen viheliäisenä sekamelskana kaikki mahdolliset tunteet, mutta ylinnä siellä sentään oli hillitsemätön kiukku.

Olisi musertanut kerrassaan Kaukosen, raa'asti viskannut vaikka kuolijaaksi.

Mutta häntä vavahduttivat samassa nuot ajatuksensa ja hän pelkäsi itseään kuin julmaa petoa.

Ja kun Hilma tuli kotiin kävelyltä ja kun hän vain vilahdukselta sai hänet nähdä, niin silloin oli mieli kokonaan masentunut, ei raivon merkkiä ollut jäljellä, tunne oli pehmeää ja taipuisaa kuin vanutettu taikina.

Antti kiiruhti hänen perässään saliin.

Hilma vältteli häntä.

Niinkö todellakin?

Se tuntui Antista nyt niin selvältä, varmasti todistetulta, että hän rakasti Kaukosta — siksi vältteli häntä.

— Serkku!

Siihen katkesi; sanat tukehtuivat kurkkuun.

Hilma ei katsonut häneen.

Kylmä väristys kävi läpi Antin ruumiin.

Hulluuden sekainen tunteiden rajuus leimahti hänen sielussaan.

Oli polvillaan hänen edessään.

Mutta sanaakaan ei saanut sanotuksi; kasvot olivat tulipunaiset ja silmien säihke rajusti taisteleva.

Hilma katsoi häneen ensin murhaavan tuimasti, mutta se vähitellen heltyi; jo kiilsivät kirkkaat kyynelet hänen suurissa silmissään, uusia tulvinaan uhkui ja pian silmien sini oli kyyneltulvan sumentama.

— Antti, Antti! hän tuskallisella äänellä vaikeroiden valitti.

Siinä oli niin sydäntä särkevä sointu, että se sielua puristi, pimitti ajatukset uhkuvaksi suruksi.

— Toivoin jo sinun voittaneen paljon, jatkoi Hilma raskaasti. — Mutta pahat taipumukset ovat sinussa liian suuret, voidaksesi niistä vapautua, vaikka tahtoisitkin.

Antti vapisi kauhistuksesta.

— Vai onko sinulla todellista tahtoakaan hyvään?

— On, on, änkytti Antti tietämättään, mitä oikeastaan sanoi.

Hilma huokasi raskaasti.

— Miksi polvistut? Luuletko sillä rikoksesi sovittuvan?

— Rikokseni? jamasi Antti tiedottomasti.

Tuntui kuin sydän olisi pakahtunut.

Hilma katsoi häneen ankarasti, tuomitsevasti ja lausui:

Eikö omatuntosi sano sitä rikokseksi? Onko se hyveestä jo niin tietämätön?

Ei, ei! Sinä olet siihen syynä, sinä itse.

Hän kalpeni, peräytyi ja tuijotti Anttiin melkein tunnottomasti.

— Sinä olet minun kasvattajani, minun pelastajani; sinun on kaikki mikä minussa elämää, innostusta ja voimaa on, sopersi Antti.

Hän ei vastannut; hän ei enää näyttänyt voivan ajatellakaan.

— Sinä et ole sitä tahtonut etkä tahdo, se on itsestään kytenyt tuleksi: minä rakastan sinua, Hilma.

Nyt se oli sanottu, ja se tuntui helpottavan, oli kuin olisi suuren elämän tehtävän rohkeasti ja miehuullisesti täyttänyt.

Mutta Hilma?

Salamoita leimahteli hänen itkeneistä silmistään, ne olivat kuin pyhiä tulia taivaallista puhtautta puollustamaan.

— Sinä julkenet! hän kolkosti huudahti vihasta kiehuen. — Eikö sinulla ole edes ollenkaan häpyä ja toisen ihmisen tunteiden kunnioitusta?

Antti vapisi.

Hilman kasvot olivat niin synkät, niin hirmuisen synkät ja hän polki rajusti jalkaansa laattiaan.

— Sano, tunnusta, missä olit illalla, sinä sydämmetön! Tunnusta, jos rohkenet!

Ruma aavistus viilsi Antin sielussa.

Hän ei olisi voinut mitään kieltää, sillä niin jäntevä oli nainen hänen edessään, oli kuin sielun sisimpienkin salaisuuksien tuntija.

Hän kertoi kaikki häpeämättömällä peittelemättömyydellä.

— Hän kertoi sinun menneen vastoin hänen tahtoaan, äännähti Hilma tuskin kuuluvasti.

Ylös kavahti Antti ja vannoi kaiken pyhän ja oikean nimensä syyttömyytensä.

— Sen uskon, kuiskasi Hilma.

— Sinä et siis halveksi minua, Hilma? Olen elänyt huonosti; mutta sinä olet kylvänyt elämän siemenet minuun. Hoida itse niiden kasvua!

Hilma katsoi alas.

— Kuinka voi hän olla niin hävytön. Sulo ja minä itkimme niin rajusti. Se vihlasi niin täällä rinnassa ja sai kerrassaan tarmottomaksi.

Hänen äänensä, vaikka surullinen, oli niin lempeää, niin hentoa; se oli suloista Antille kuin hunaja, hänen sielunsa elpyi iloiseksi ja ajatuskyky virkeni.

Nuoruuden innolla hän olisi häntä syleillyt, oli niin rohkea, mutta hän meni kuin säälimätön hyvä kohtalo, ei lupaavaa silmäystä häneen heittänyt.

Hetkinen olikin tunteiden tyyneys.

Yksin jäätyään kuohahti taasen tuskallinen epätoivo rinnassa.

— Entinen elämä, tarkoitukseton ja huono häntä kauhistuttaa, sen hän nyt varmasti uskoi, ja se mielen pimitti.

— Mutta enkö voi hänelle näyttää parantuneeni? hän äännähti.

Se oli vain hetkinen toivon pilkahdus, jota kohta seurasi sitäkin pimeämpi.

— Miten voisin sovittaa elämäni likaiset jäljet? hän sydäntä särkevällä äänellä huokasi.

Mutta siinä tunteessa ei ollut vähintäkään valoa eikä lohdutusta.