VIII.

Neiti Heikkisellä oli tavattoman laajat ja monipuoliset tiedot, kuten pian tultiin huomaamaan, ja se tinkimättä tunnustettiin. Itse Antinkin se täytyi hiljaisuudessa myöntää, vaikka vastenmielistä se olikin. Sillä tämänpä tähden hän kävi yhä aremmaksi ja epävarmemmaksi itse.

Kauppias oli silmittömästi häneen ihastunut — siihen epäilemättä vaikuttivat keskustelut maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä sittemmin kaupasta.

Taloudenhoidosta keskusteli rouva mielellään hänen kanssaan sekä varsinkin kasvien hoidosta, johon Hilmakin näytti hyvin ihastuneen. Mutta sittenkin oli hän epävarma tunteistaan häntä kohtaan. Toisen kerran ihaili rajattomasti, mutta toisen kerran taasen tuntui sopimattomalta hänen käytöksensä ja esiytymisensä.

Olipa Anttikin toisinaan sulautua hänen mehevän noreista liikkeistään ja hänen kasvojensa, varsinkin noiden isojen sinisilmien elävyydestä. Tuntui aina silloin, kuin jos hän olisi ollut kaunis, viehättäväkin.

Mutta siihen hänen olisikin pitänyt pysähtyä, ei mennä pitemmälle, ja vielä parempi olisi hänelle itselleen ollut, jos olisi valjastanut hullun oriinsa ja mennyt samallaista pyryä, kuin oli tullutkin.

Silloin olisivat kaikki jääneet ihmettelemään, puolitietoisiksi hänen suhteensa.

Mutta niin ei hän viisaudessaan ymmärtänyt tehdä.

Ensinnäkin herätti huomiota ja hiljaista paheksumista hänen varomaton seurustelunsa palvelusväen ja työläisten kanssa. Niille hän jutteli jokaisessa sopivassa tilaisuudessa milloin mitäkin, välin kuultiin hänen työväelle lepoaikoina puhuvan sivistyksen tarpeellisuudesta ja ihmisten yhdenvertaisuudesta, välin laski leikkiä näiden kanssa, nähtiinpä kerran juoksevan kilpaakin jonkun torpparin nuoren, huimapäisen tytön kanssa.

Kun rouva kerran ruokapöydässä hyvin varovasti mainitsi tuosta, lausui hän suoraan, kuin olisi valmistautunut siihen:

— Seurustelemalla työväen kanssa saamme nämä luottamaan itseemme, ja jos meillä jotain hyvää ja edullista on tarjota, niin he sen omistavat.

Siitä ei kumminkaan väittelyä sukeutunut, sillä tämä kysymyksessä oleva asia oli toisista niin vähäpätöistä laatua, etteivät siitä katsoneet kannattavan pitemmälle puhua. Kauppiaskin vain, vaikka asemassaan aina jyrkkä ja alhaisoa luokseen päästämätön, myhähti hyväntahtoisesti hänelle niinkuin lapselle, joka viattomuudessaan on sanonut tyhmän mutta vähemmän vaarallisen sanan.

Mutta Anttiin koski muutamana päivänä hänen tunkeilemisensa kovin.

Alma oli vienyt kahvea hänelle hänen kamariinsa, missä yksinään ollen oli jo totutun tapansa mukaan hyväillyt tyttöä. Tämän pitemmän aikaa viivyttyä ja vihdoinkin mentyä kuuli hän raolleen jääneestä ovesta serkkunsa puheen.

— Alma!

— No?

— Te olette vielä nuori ja kokematon; siksi varoitan teitä…

— Mistä?

Antti pidätti hengitystään ja kuunteli tarkoin.

Neiti Heikkinen mahtoi olla vähän hämillään, koskapa kului hetkinen, ennenkuin hän jatkoi.

— Pelkään, ettette ole tulleet ajatelleeksi, mikä teidän korkein rikkautenne on, hän vihdoin puhui.

— Minulla ei ole mitään rikkautta, vastasi tyttö kevyesti.

— Siinäpä se. Te ette ole ajatelleet, että voitte, jos itse tahdotte, olla rikkaampi kuin moni kurja kaikkine kultineen, nimittäin jos säilyttäydytte puhtaana.

Äänettömyyttä.

— Ajattelemattomuus on useimmin lankeemisen ensimmäinen askel. Siksipä neuvonkin teitä, ajatelkaa, varokaa.

Hiukset nousivat pystyyn Antin päässä ja kylmä, jäinen väristys luisui läpi ruumiin.

— Tuo, varsinkin meidän naisten onnen kerrassaan kukistaja, hempeyteen vajoaminen voipi olla teidän kovinkin läheinen vihollisenne. Sillä te olette kevyt ja nautinnoista haaveileva. Mutta teidän täytyy tietää, että olette yhtä hyvä ihmisenä kuin kuka hyvänsä ja ettei kenelläkään ole oikeutta teidän onnenne pääomaan kajota.

Antti oli saanut kuulla tarpeeksi, ja ymmärsi hyvin tuon hirmuisen ihmisen tarkoituksen.

Nyt hän oli perin loukkautunut, koetti halveksia häntä sydämmestään, mutta onnistumatta sitä hänelle suoraan osottaa. Siihen oli sekin esteenä, että vanhemmat kunnioittivat häntä vielä niin suuresti.

Tosin rouva jo näytti vähin erin luopuvan siitä, varsinkin sen perästä kuin Hilma oli tehnyt hänelle julkisen muistutuksen siitä, ettei hän täytä haltijan velvollisuutta palvelusväkeensä nähden, kun ei koetakaan kehittää heidän henkistä puoltansa.

Antti oli hyvillään, kun äiti loukkautuneena siitä hänelle kertoi. Hän koetti kevyesti nauraa semmoisille mielipiteille, ja nauroi niille äitikin.

Hilma itse sitä ei kumminkaan saanut kuulla.

Kerran, hänen ollessaan ajelemassa, virkkoi jo rouva kauppiaalle, että häntä hämmästytti Hilman käytös ja mielipiteet, sillä hän oli näihin asti pitänyt häntä sivistyneenä ihmisenä.

— Ja sinä häntä täytyykin pitää, sillä hänellä on laveat tiedot ja on kyvykäs kaikin puolin, vastasi kauppias huolimattomasti.

— Senkö pidät kyllin riittävänä, huomautti rouva loukkautuneesti. — Tuoko on kaunista, kun hän tahtoo olla kaikki kaikissa? Jos minä nyt sekautuisin sinun asioihisi, kuten hän jo hyvin usein on tehnyt…

— Se nyt on toinen asia.

Mutta hämilleen oli kauppias joutunut.

— Hän on myöskin nainen, ja mikä kerran on muille sopimatonta, on hänellekin, väitti rouva.

Kauppias ei puhunut mitään.

— Minua iljettää hänen käytöksensä, puuttui Anttikin puheesen.

— Sinua!

Omituinen oli ukon katse, kiukkuinen, pettynyt ja hämmästynyt yht'aikaa.

Hän poistui sen enemmittä puheitta.

Hän siis toisten harmiksi piti vielä veljensätytärtä suuressa arvossa.

Mutta huolimatta siitä luuli Antti ilokseen pian huomaavansa serkun itsensäkin tajuavan, mitä hänestä yleisesti ajateltiin. Ja vähäpuheisemmaksi kävi isäkin — se suloisena tunteena hänen sydämmessään hykersi.

Hilma rupesi yhä enemmän istuskelemaan puistossa, missä luki muassaan olevia kirjoja, tai kuljeskeli yksinään avarilla tiluksilla. Eikä hän sisälläkään ollessaan paljon puhunut, saattoipa niinkin tapahtua, että hän tuntikaudet istui salissa toisten seurassa kokonaan lukemiseensa uppoutuneena.

— Mikä se on tuo kirja, joka noin sinut kiinnittää.

Hilma nosti katseensa ja vastasi, lisäten vielä olevansa todellakin niin kiintynyt siihen, ettei voinut heittää kesken.

— Sepä sitten kirjaa, naurahti kauppias, joka tuskin elämässään mihinkään kirjaan oli syvemmin kiintynyt.

Mutta nyt halutti hänenkin sitä katsoa. Ja todellakin valvoi hän illalla tavallista myöhäisempään.

Aamulla kysyi Hilma tervehdittyään:

— Mitä piditte kirjasta, setä?

— Hm! Enpähän tullut tarkoin loppuun lukeneeksi, vastasi kauppias kierrellen.

— Ettekö? Ja minua se niin miellytti, puhui Hilma avosydämmisesti.

— Hm! Vai miellytti se sinua!

— Todellakin, setä. Se on läpeensä niin luonnollista, niin todellista, että luulee elävänsä mukana, näkevänsä hyvät ja pahat puolet ihan elävin silmin; melkeinpä iloitsee iloitsevien ja itkee itkevien kanssa yhdessä. Itkut siinä eivät ole satunnaisia eivätkä ilot, kaikkiin ovat selvät syynsä, aivan jokapäiväisestä ihmiselämästä otetut.

— Minua se ei ollenkaan miellyttänyt, keskeytti kauppias innostuneen arvostelijan.

— Sepä kummallista!

— Semmoista roskaa en lue, äännähti kauppias jo melkoisesti lämmenneenä. — Niinkuin ei maailmassa muuten rumaa ja likaista saisi nähdä ja kokea! Hiiteen semmoinen roska!

— Niinpä niin. Kuten setäkin myöntää, maailmassa on niin paljon mädätystä; tarvitsee leikata, leikata sydäntä myöten.

— Mutta kun ei ole mitään mädätystä, puhui kauppias kiihkeästi — niin pitääkö sitten sietää nenänsä edessä kaikkien hylkyjen mädätyksiä revittävän?

— Semmoista on meidän yhteiskuntaruumiissa niin paljon, ja sentähden, voidaksemme tartunnasta…

— Se on vale! Eikä se sillä parane, että sitä revitään ihmisten nenäin edessä. Päinvastoin pahenee. Semmoisten kirjojen ihaileminen osottaa jo täydellistä paheen tietoisuutta.

Hän pysähtyi äkkiä ja näytti kuin olisi katunut viimeisiä kiihkolla lausutuita sanojaan.

Mutta Antti iloitsi sydämmestään.

Rouva katsoi arasti vuoroin mieheensä, vuoroin Hilmaan ja näytti kuin olisi toivonut väittelyn loppuvan.

— Oikein, setä, vastasi Hilma hämmästyttävällä varmuudella. — Jospa elämässä ei esiytyisikään semmoista! Mutta kun paheen ilkeät siivet ulettuvat kaikkialle, niin pidän onnenani, että tiedän siitä jotain, voidakseni vaaroja välttää. Avossa silmin se on helpompaa kuin nukkuessa. Muutamia vuosia sitten uhkasi minua sama vähätietoisuuden vaara, mikä niin monta nuorta tyttöä on kurjuuteen saattanut. Esimerkin avulla siitä pelastuin; sain lukeakseni muutamia kirjoja, joista löysin oman itseni tanssimassa nielevässä pyörteessä.

— Hilma, heitä! Minua kauhistuttaa! huudahti rouva todellakin kauhistuneen näköisenä.

— Niin, täti, niin minuakin se ajatus, että olisin hukkunut tuohon pyörteen vihuriin.

Itsetietoisen pöyhkeydellä sekautui nyt Anttikin puheeseen, koettaen antaa sanoilleen mitä juhlallisimman painon.

— Neiti Heikkinen! En olisi odottanut naisen suusta tuollaista puhetta, sanoi hän.

Hilma heitti häneen vakavan, melkein säälivän katseen ja vastasi:

— Serkkukin! Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa kuin uskottelet korviesi olevan!

Antti lensi tulipunaiseksi.

— Lopeta! Minä vaadin sen!

Kauppias oli jo suuttunut väittelystä, sen hänen jyrkkä äänensä kyllin selvään todisti.

— Olen oppinut kuulemaan hienoutta naisten puheissa, sanoi Antti taasen rohkeutuneena halveksivalla äänellä.

Kauppias katsahti poikaansa ylpeästi ja äiti lempeän hellästi.

Mutta Hilman katsetta hän ei kärsinyt, se oli tuiman ankara, ikäänkuin jos hän olisi aikonut murtautua hänen sisimpänsä, kaivautua syvimpiin ja rumimpiin elämän salaisuuksiin.