XXIII.

Kauppias Heikkisen omaisuus, samoin kuin monen muun maakauppiaan, oli suistunut suuremman liikemiehen vaurioon, ainoastaan rouvan osa saatiin säilytetyksi.

Kaukonen oli tehnyt ilmeisen vääryyden, pettänyt heidät, se tiedettiin, mutta asia ei enää ollut parannettavissa.

Kauppias Heikkistä myöskin syyttivät liiketoverit; sillä jollei hän olisi, sanoivat, ensimmäisenä yritykseen ryhtynyt, eivät muutkaan sitä olisi tehneet.

Antilla ei siis ollut ajattelemistakaan jäädä kotiin; palveluspaikan etsimiseen täytyi ryhtyä pakostakin.

Se ensin innostikin ja sai mieleen jonkun verran virkeyttä ja haaveilun sekaisia tulevaisuuden mietelmiä, jopa sai unohtumaan koko kotoisen onnettomuudenkin hetkeksi.

Mutta sitten tuli näkyviin asian ikävä puoli, ettei häntä näytetty missään tarvittavan.

Kymmenkuntaan paikkaan oli isänsä kehotuksesta ja neuvosta jo tehnyt hakemuksen, liittäen oikeaksi todistetun otteen kauppaopiston päästötodistuksesta; mutta aina saanut lyhyen vastauksen: "Ei tarvita".

Tuo suututti häntä. Hän tiesi monessa konttoorissa istuvan miehiä, jotka eivät ole tuskin päivääkään käyneet kauppaopistoa, ja kumminkin vastattiin hänelle tuo hävytön "ei tarvita".

Maailmassa oli kaikki mullin mallin, viheliäisessä sekamelskassa, ja maailma itse oli itsekäs ja ilkeä, kylmä, kateellinen, kiittämätön, sydämmetön.

Ja jotain sellaista näytti äitikin ajattelevan, vaikka hän uskottelikin, että kyllä herra asiat parhain päin kääntää, kun hänen puoleensa käännytään.

Sitä ei Antti kumminkaan osannut hyvinkään varmana pitää ja kauppias itsekin välinpitämättömästi myhähti, aina kuin semmoisesta oli puhe.

— Perhanan täynnä ovatkin paikat! murahti hän jo kerran.

— Niitä on jo silläkin alalla kyllin paljon tarjolla, jatkoi hän sitten ajattelevasti.

Se sai kylmät väreet Antin selkäpiihin.

Niitä on jo kyllin paljon!

Ja mihin sitten hän?

Mihin pystyisikään kauppaopiston päästötodistuksineen?

Hän epäili, tunsi vihdoin kykenemättömyytensä, ja kärsi siitä.

Ei saattanut enää pöyhkeillä: oli kurja, kykenemätön, kurjin ihminen maailmassa.

Koti oli köyhä, jokainen ateria, minkä siitä söi, teki kolon ja vielä tuntuvan sen vähiin varoihin, kulutti vanhempien välttämättömintä leipää. Karvaaksi kävi elämä ja kolkoksi, se vaivutti ja teki ennestäänkin alakuloisen mielen vieläkin raskaammaksi.

Hän olisi tehnyt työtä, se oli hänen korkein halunsa, mutta ei saanut, ei missään tarvittu.

Muistui siinä mieleen Hilman puheet työstä; katkerasti hän naurahti silloin, olisi niin mielellään halunnut hänelle purkaa katkerat tunteensa, viskata vielä kerran vasten silmiä hänelle, että mitä hän tässä sitten tekisi.

Talvi kului kulumistaan ja aina painostavammaksi vain kävi Heikkisellä! kaikkein mieliala oli sysimusta, paitsi Pietin, joka uutterasti aamusta iltaan työssä hääri ja voi toisinaan laulua tapaillen hyräilläkin.

Kevät teetteli jo tuloaan illansuun paetessa, jopa aurinko välin räykeästikin korkeimmalta huipultaan paisti ja sen säteet taistellen talven kukkasia vastaan harmaantivat puhtoisen hangen, mustasivat likaisiksi viiruiksi talvitiet ja liuottivat vedeksi mäkirinteiden valkeaa vaippaa.

Kevät näinkin alullaan saa mieliin himmeitä toiveita ja virkistää; mutta Heikkisellä se ei sitä tehnyt: se oli syksyn kevättä.

Ei ollut pitkään aikaan vilahtanutkaan mitään keveämpää, nuorekasta tunnelmaa siellä, elämä oli kuin tammikuun hangen peitossa.

Mutta muutamana päivänä astui kauppias pitkästä ajasta omituisen iloisen ja keveän näköisenä saliin, missä rouva ja Antti alakuloisena istuivat, juuri tuumittuaan turhaan, mistä jonkunkaanlaisen tuottavan toimen ja tulolähteen saisi.

— Sain kirjeen Hilmalta, sanoi hän ja istui mukavasti tuoliin.

— Hilmalta? virkkoi rouva katsoen kummastellen miehensä nuortuneita kasvojen ilmeitä, ja hänenkin kasvonsa vähitellen kirkastuivat.

— Se on sentäänkin tyttöjen tyttö, jatkoi kauppias entiseen tapaan.

— Mitä hän kirjoittaa sitten?

— No, säälitteleepähän ensin meidän kovaa kohtaloamme.

— Hän ei luottanut yritykseen ja koetti siitä sinuakin varottaa, huokasi rouva.

Kauppiaan otsalle nousi pilvenhöyde, mutta poistui pian, ja hän jatkoi:

— Siitä hän ei kirjeessään hiisku sanaakaan.

— Hän on siihen liian hienotuntoinen.

— Niin tai näin, sitä hän ei vain tee. Mutta nyt hän tarjoaa pelastavan kätensä meille.

— Hän?

— Aivan niin. Hän ei tahdo muistaa, että olimme röyhkeitä ja tylyjä hänelle.

— Siinä hän tekee kauniisti.

— Antti ei ole saanut paikkaa, kun on sitä etsinyt; nyt tarjotaan hänelle se hakematta.

— Missä? tokasi Antti hämmästyneen iloisesti.

— Hilma sen tarjoaa.

— Hilma? pääsi tahdoton äännähdys Antilta ja rouvalta.

— Aivan niin. Hän kirjoittaa tässä näin: "Jollei Antilla ole vielä paikkaa tiedossa, niin voitte tuumia hänen kanssaan, tahdotteko ja tahtooko hän asettua vähempään liiketoimeen."

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi kauppias laskien kirjeen pöydälle.

— Minä olen iloinen semmoisesta tarjouksesta, sanoi rouva kevyesti. — Mutta miten hän nyt tuli sitä ajatelleeksi?

— No niin; kyllähän siinä sentään miehistä miestä tarvitaankin, lausui kauppias ajatellen. — Muuten aikoo hän ryhtyä suuriin yrityksiin hänkin.

— Suuriin yrityksiin?

— Niin. Kuten tiedämme, kohisee aivan talon alitse kuohuva koski. Hän ei sano enää sietävänsä sen toimetonta tanssia, vaan aikoo rakentaa siihen sahan ja myllyn. Se tuottaa arvattavasti hänelle paljon puuhaa. Mitä tuumit itse, Antti?

Antti oli vaipunut syviin ajatuksiin. Hän muisti nyt pienimmätkin kohtaukset serkkunsa kanssa viime kesältä, ne riihottomina pyörivät mielessä ja veivät ajatukset mukaansa. Hän oli puhunut niin paljon hänen parantumisestaan; itse taasen oli hän koettanut voimiensa mukaan asettua vastarintaan. Nyt hän kaikin puolin hyväksyi serkun olleen oikeassa; mutta siksipä juuri hän tunsikin levottomuutta, häntä hävetti tarttua tarjottuun apuun.

— Mutta jos tuota vielä koettaisi jostain muualta, sanoi hän epäillen.

— Hm! myhähti kauppias ja heittäytyi kärsimättömästi tuolin selkään. — Koeta sitten, jos vielä toivot suurten liikepaikkojen sinua vartovan. Koeta vain, se ei ole minun asiani.

Hän nousi ja käveli raskaasti huoneeseensa.

Äänettömyyttä kesti kauan salissa.

Luulen käsittäväni, miksi sinua epäilyttää ottaa tarjousta vastaan, virkkoi vihdoin rouva.

Antti loi häneen vaisun ja väsyneen silmäyksen ja nyökähdytti myöntäen päätään.

— Me emme kohdelleet häntä, niinkuin meidän olisi pitänyt, jatkoi rouva.

— Sitä emme tehneet.

— Mutta hän ymmärtää heikkoutemme.

— Sen luulen.

— Ehkä antoi jo hetikin anteeksi.

— Ehkä.

Keskustelu loppui hetkeksi. Molemmat näyttivät ajattelevan samaa.

— Nyt hän tarjoaa apuaan meille, sanoi rouva hetken kuluttua.

— Niin.

— Luulen, ettei sinulle tulisi siellä ollenkaan epämukavaksi.

— En tiedä, enkä sitä pelkääkään.

— Mitä sitten?

Antti loi arasti katseensa alas. Rouva odotti levottomasti.

— Hän on niin voimakas, lausui vihdoin Antti.

— Niin on.

— Olen heikko; pelkään, pystynkö mihinkään.

— Oi, älä puhu niin, lapseni!

— Minua pelottaa hänen varmuutensa.

Kyynel herahti äidin poskelle.

— Mutta, Antti! Hänellä on hyvä sydän. Kyyneliä kiilui Antinkin ripsillä.