III.

Parantumassa!

Hän oli jo kutonut koko ohjelman; hän tunsi yhä enemmän tarvitsevansa parannusta, ja uskoi myöskin voivansa sen tehdä täällä maalla.

Sillä eihän täällä ollut mitään viettelyksiä eikä vaaroja; väkistenkin täytyi tottua säännölliseen ja moitteettomaan elämään.

Mutta se selvä tieto entisen elämän kelpaamattomuudesta, minkä oli ihan itsestään tullut huomaamaan, se se nyt kumminkin lannisti mielialan entistäänkin väsyneemmäksi ja teki hänet, parantumisen toiveistakaan huolimatta, araksi ja kerrassaan pelkuriksi.

Isää oli mahdoton nähdä, vielä mahdottomampi seurustella ja jutella hänen kanssaan.

Sillä hänhän oli niin arvokkaan järjestyksellinen ja varma kaikessa. Lieneekö koskaan erehtynyt, vielä vähemmän tehnyt milloinkaan semmoista, mitä olisi tarvinnut hävetä tai peljätä. Hänellä ei voinut olla käsitystäkään kevytmielisestä nuoruudesta.

Eikä hänkään tunkeutunut Antin läheisyyteen, sillä häneltä kuluivat päivät kyllin tarkoin toimissaan.

Eikä se ollut tavatontakaan; semmoista se oli ollut aina. Niin paljon kuin hän pitikin ainoasta pojastaan, oli tämä kumminkin hänelle aina ollut melkein outo.

Aniharvoin ruokapöydässä lausui hän jotain, ja silloinkin noin sivumennen, ajatukset kävivät jäykästi omia teitään. Illallispöydästä meni hän väsyneen näköisenä suoraan makuuhuoneesensa ja nukkui kohta raskaasti.

— Tule, Antti, istumaan tänne ja lukemaan?

Niin äiti useinkin kutsui Anttia kamarin ovelta.

Tämä istui tavallisesti keinutuolissaan selaillen jotain kirjaa ja lukienkin, kun osui huomaamaan jonkun hauskan kohdan.

Kirjasto olikin talossa jokseenkin iso; nuoruudessaan oli rouva lukenut paljon romaaneja, ja siten kertynyt niitä taloon. Sittemmin lähes pariin kymmeneen vuoteen ei ollut ollut aikaa, ja niin ei kirjastakaan lisäytynyt eikä uudistunut.

Mutta Antille ne olivat uutta useammat. Kumminkaan ei hän niitä nytkään lukenut, selailihan vaan huvikseen ja etsi mieluisia kohtia.

Mutta kun äiti tahtoi häntä saliin, missä itsekin istui neulomassa, silloin hän luki, luki ikävimmätkin lehdet läpeensä.

Sillä häntä vaivasi äidin lempeä haastelu, joka sai hänen mielialansa aina niin levottomaksi; katse oli niin vienon puhdas, sitä oli mahdoton kestää.

Ja äiti tyytyikin hänen itsekseen lukiessaan vain katseluun ja nautti siitä — olihan hänellä nyt rakas poikansa kotona.

Ja kun taasen äidin täytyi poistua kyökkiin, meni Antti kamariinsa, ja tuntien hirmuista väsymystä, heittäytyi keinutuoliin ja haukotteli.

Oli niin väsyttävää, ja tukalaa oli aina sisälläkin istua.

Mutta vaikka kesäinen luonto olikin täydessä elossaan, ei se voinut elähdyttää häntä, sillä hän oli väsynyt, ja päivä päivältä kävi yksinäisyys yhä väsyttävämmäksi.

Siihen kyllä alkoi jo tottua venymiseenkin, niin ettei mitään halunnut, ei kaivannut; mutta se tila kumminkin alkoi nukuttaa ja horroksiin painaa.

Tuli joskus mieleen karvaita ajatuksia ja tulevaisuus näytti niin paksulta pimeältä.

Mutta sitten taasen tuntui niin raukasevan, tarvitsi levätä.

Palvelijat sanoivat hänestä, että heidän nuoriherra oli hirmuisesti ylpistynyt; oli se ennen ollut iloinen poika — ja piiat nauraa kihisivät. Mutta kyökkipiialla, joka vasta syksyllä oli taloon tullut, oli asiasta toinen mielipide, ettei se ylpeä ole, vaan on muuten vain hieno, kuten tavallisesti nuoret herrat kaupungissa ovat.

— Ja mitä se meistä sitten? Hyh!

Mutta kahvea hänelle kantaessaan hän kumminkin olisi mielellään tahtonut herättää nuoren herran huomiota; olisi ollut hauskaa saada vähän haastella.

Se ei kumminkaan alussa onnistunut; hän ei uskaltanut häiritä häntä, sillä olihan hän vain palvelija, kuten toisetkin.

Mutta hän ei ollut tavallinen maalaispalvelija, kaukana siitä. Hänen sekä muotonsa että käytöksensä oli aivan toista.

Vartalo oli hentoinen ja kaikin puolin soma ja miellyttävä ja vartalon mukaiset vaatteet olivat vallan toisellaiset kuin toisten mekot ja kauhtanat. Kasvot olivat sievät ja hienotekoiset, otsan, kasvojen ja kaulan hipiä lumivalkea, poskilla vain terve, rusottava puna; silmät siniset, isot, elävät ja vilkkaat, niin viehkeän naiselliset ja tarkoittavat; hiukset vaaleankellahtavat ja suortuvat somasti kiharaiset; huulet kohtalaisen täyteläiset, punervat kuin vasta auenneen metsäruusun terät ja mehevät kuin täysikypsä merimansikka päivänpuolisella ahon rinteellä.

Vaikka Antti olikin melkein kuin elämään väsynyt hartain katumuksen tekijä, täytyi tuon kaiken kumminkin ajanpitkään häneen vaikuttaa.

Väsyneenä oli ensin katse häneen sattunut, mutta vähitellen se oli kiintynyt, ja vihdoin oli kuva painunut sielun sisimpään, silmät auenneet seposenseljälleen ja katse elostunut.

Kaikki ihmiselliset tunteet, vietit ja intohimot uhkasivat palata ja täyttää koko olemuksen elämällä.

Hän tunsi sydämmensä sykkivän kiihkeästi ja epätasaisesti.

Hän ei ollut enää äänetön, kalpea, eloton marmoripatsas, hänen vastustamattomasti halutti puhua jotain palvelustytölle ja saada hänetkin puhumaan.

Ja se olikin kuin tulen heitto hyvin sytteillä varustettuun uuniin.

Tarvitsi vain kysyä:

— Mistä sinä olet meille muuttanut?

Ja hän kertoi kohta, kertoi pitkän historian elämäänsä, kertoi jännittävästi ja heleän kauniilla äänellä. Pääsisällys oli, että hän oli tullut kaupungista, kauppias Kaukoselta.

Ei olisi halunnut maalle, vaan äiti oli niin kovin pyytänyt ja rukoillut, eikä hän ollut hennonut olla tottelematta. Siellä kaupungissa oli ollut niin hauskaa, niin hurmaavan hauskaa!

— Miksi tahtoi äitisi sinua maalle?

Hienosti punastuivat ohimot; mutta suoraan hän kertoi:

— Kun se hupelo luuli minun muuttuneen kaupungissa, niin siksi lähetti minut maalle. Sanoi jo näkevänsä, etten ole enää niin viaton kuin hänen huostastaan lähteneenä.

Hän nauroi löyhästi ja heitti päätään taaksepäin, jotta suortuvat solahtivat niin viettelevän houkuttavina puhtaalle otsalle.

Antti hymyili hänelle ja katse loisti.

Hänkin oli siis parantumassa.

Molemmat parantumassa maaelämän rauhassa, paossa viettelyksiä ja vaaroja.

Anttia nauratti, nauratti väkiselläkin tuo yhtäläisyys.