VII.

Illalla istuttiin puistossa teetä juomassa.

Kauppias oli nuorekkaalla tuulella, puheli tavallista enemmän, laskipa leikkiäkin väliin.

Kaikesta päättäen piti hän erittäin paljon veljensä tyttärestä.

He olivatkin juontuneet innokkaasti keskustelemaan keskenään kauppiaan mieli-aineesta, maanviljelyksestä. Hilma kertoi paraallaan, että heidän niityillä viime kesänä olivat heinämadot tuhojaan tehneet, mutta hän oli kohta teettänyt ne pelloksi ja niihin kylvättänyt kauraa ja kylvöheinää. Uutisviljelyksestä ja vuoroviljelyksestä puhui hän niin asiantuntijan tavalla, että vanha kauppias kuunteli häntä kunnioittavalla tarkkuudella kuin mitäkin vanhaa maanviljelyksen neuvojaa.

Keskustelusta olivat jo aikaa jääpyneet toiset, se oli heille sekä outoa että nuoren sukulaisen esittelemänä tavatonta ja vastenmielistä kuulla.

Rouva istui äänettömänä pöydän toisessa päässä ja hypisteli ajatuksissaan ruohon helppeitä helmaansa. Hänen rinnallaan istui Antti ja käytti tilaisuutta tarkastellakseen serkkua. Se kävikin hyvin päinsä, sillä tämä oli niin kokonaan vajoutunut keskusteluun, ettei ollenkaan tarvinnut peljätä hänen tarkastelua häiritsevän.

Hän ei todellakaan ollut ollenkaan semmoinen, miksi hän oli häntä kuvitellut.

Siisti ja aistikas, vaikka yksinkertainen oli hänen kansallispukunsa, ja koristelematon hattu sopi vallan mainiosti.

Esiytyminen varmaa ja suoraa, mutta ei ollenkaan töykeää eikä raakaa.

Vartalo moitteeton. Rinnat ja vyötäinen tosin eivät olleet erittäin silmään pistävät; vaan siihen saattoi olla syynä tuo väljähkö puku.

Kasvot olivat melkein kauniit ja varmaan sitä olisivatkin olleet, jollei kevään ja kesän ahva olisi niihin ottanut. Pieni, pyöreähkö oli leuka, täyteläiset ja verevät hienohipiäiset posket. Suu oli kohtalainen; huulet päättävästi suljetut, hitaat hymyämään. Mutta niitä tuli Antti kumminkin pitemmän aikaa tarkastelleeksi. Tuntui kuin niihin lemmen viehkeys olisi ollut kahlittuna ja odottaisi vain irtipäästön aikaa. Sievä valkoinen hammasrivi näyttäytyi ainoastaan hänen puhuessaan. Nenä oli suomalainen, mutta ei tökerö eikä liian kippuraksi hätäytynyt. Siniset silmät olivat isot ja elävät, katse viehättävän naisellinenkin toisinaan; useimmin kumminkin kiinteän päättävä. Otsa oli selvä ja kauniisti, kaareva, mutta ehkä liian korkea. Tukka tuuhea, tarkoin ylös kammattu, ettei otsalle päässyt yhtään kiharaa; palmikko paksu ja pitkä, paljon alemma vyötäisiä ulettuva.

Ääni oli kaunis, teeskentelemättömän sointuva. Lauseet tulivat selvinä ja varmoina, kuin jos jokainen sana olisi ollut perusteellisesti punnittu.

Antti oli vaipunut ajatuksiinsa.

Mutta hän oli niin tavattoman erilainen kuin muut naiset, nuoret neitoset.

Ajaa esimerkiksi hevosta, tappelee hurjapäisen oriin kanssa kuin mies ja taluttaa sen kuonosta talliin — nuori nainen!

Ja Antti sen taasen tunsi aivan selvästi, ettei se ollut sopivaa.

Todellakin tallirengin tehtäviä.

Ja oliko sekään naisellista, ensinkään sievää ja kainoa, että hän puhui pelkästään vain maanviljelyksestä ja yksinomaisesti kauppiaan kanssa, joka itse innostuneena aineeseen ei puolestaan siinä mitään epähienoa huomannut.

Semmoiset keskustelut olivat Antin mielestä kyllä miesten kesken joskus anteeksiannettavia, mutta että nainen semmoisista puhui ja haasteli oli kerrassaan epähienoa.

Neiti Heikkinen oli sinutellut häntä. Mutta millä oikeudella? Lapsina olivat molemmat sen tehneet ilman vähintäkään sopimusta; nyt olivat aika ihmisiä ja kokonaan outoja toisilleen.

Mutta Antti ei ollut mikään ankara eikä liikanainen vaatimuksissaan, kun kerran oli asian ottanut oikein perinpohjaisesti punnitakseen.

— Missäpä olisikaan hienompia tapoja oppinut? hän ajatteli, ja melkein kävi sääliksi.

Hän lakkasi katselemasta.

— Jos haluat, niin lähdemme iltakävelylle katsomaan kuokoksia tuonne vainion laiteelle. Kyllä huomaat, ettei siitä olisi peltoa yksistään ojittamalla tullut.

— Mitä ajattelet? Onhan Hilma väsynyt sinne lähtemään, puuttui puheesen rouva, melkein nuhtelevasti katsoen kauppiasta.

— En, täti, en ollenkaan ole väsynyt, ehätti Hilma.

— Semmoisen matkan kulkenut!

— Kaikkia! Suottahan olisin nuori, jos tuommoisesta väsyisin. Päinvastoin tunnunkin nyt virkeältä, virkeämmältä kuin pitkään aikaan. Hei, täti! Minä voisin vaikka kantoja vääntää.

Hänen kasvonsa säihkyivät niin terveen iloisesti ja näytti kuin vastustamaton halu olisi pakottanut häntä johonkin vallattomuuteen, vaikkapa viskaamaan nurin jonkun seuralaisistaan.

Kauppias nauraa hytkytti kevyesti; mutta hämillään oli rouva, ja Antti käänsi ylenkatseellisesti katseensa toisaalle.

— Lähdemmehän? kysyi Hilma.

— Lähdetään vaan, myönsi kauppias.

Selvään huomattava vastenmielisyys kuvastui Antin kasvoilla.

— Serkku näyttää väsyneeltä, virkkoi Hilma heittäen terävän katseen häneen.

Antti joutui hämilleen.

— Väsymystä sanotaan olevan kahta lajia, väsymistä työstä ja väsymistä levosta, jatkoi Hilma tarkoittavasti.

Antti punastui ja puri huultaan, mutta ei mitään vastannut.

Täytyi lähteä hänenkin.

Yhdessä äidin kanssa kävelivät, kumpikin lähes äänettöminä.

Mutta edellä menivät kauppias ja Hilma, ja vilkkaasti juttelivat keskenään.