XIX.

Kauppiaat keskustelivat aluksi rouvan ja nuorten herrain läsnä ollessa jonkunlaisesta suuremmasta puu-, terva- ja viljakaupasta, johon yhdistyisivät kaikki paikkakunnan liikemiehet ja yrityksen johtajaksi tulisi itse Kaukonen, joka tuuman alkuunpanijakin oli. Hän selvitti sen juurin jaksoin, kuinka suuri voitto siitä tulisi, kuinka muutenkin siitä olisi kaikenpuolinen hyöty sekä osakkaille että maakunnalle. Itse sanoi semmoista jo kauan aikoneensa omin päinsä puuhata, mutta sitten oli huomannut yritykselle eduksi, että sen osakkaita löytyy kaikkialla toiminnan perään katsojina, ja vielä sanoi tahtovansa päästää kaikki seudun liikemiehet osakkaiksi tuottelijaaseen yritykseen, joka tavallansa tunkeutuu maakauppiasten liikepiiriin.

Ja yrityksen tuottelijaisuuden tekisi vielä kaksinkertaiseksi oman laivan sille hankkiminen, joka oman maan tuotteita kuljettaisi ulkomaille ja päinvastoin. Se kumminkin saisi jäädä tuonnemmaksi samoin kuin useampien sahalaitosten laittaminen.

Hän esitteli sen niin selvästi ja todellisiin näkökohtiin perustuvana, ettei ollut epäilemistäkään yrityksen onnistumisesta.

Kauppias Heikkinen tutki kysymystä tyysti kaikilta tahoilta, kuten sanoi, ja lopuksi virkkoi:

— Sen mitä ymmärrän, on yritys edullinen.

Kaukonen ilmoitti vielä huokeat yritykseen osalliseksi pääsemisen ehdot.

Tarvitsi vain osakasten sitoutua takaamaan häntä, jolleivät tahdo käteisiä rahoja panna liikkeesen; muuten se oli yhdentekevää.

Ja tämän suuren yrityksen tähden täytyi hänen saada Antti liikkeeseensä, joka näin ollen tarvitsi kykenevää ja luotettavaa miestä.

Kauppias oli innostunut ikihyväksi, ylpeä nuoruuden vireys loisti hänen kasvoistaan ja koko hänen olemuksensa oli nuortunut ja norjennut.

Anttiin katsoivat vanhukset ilolla ja ylpeydellä, ja rohkea oli tämänkin katse ja miehekäs.

Loppukeskustelun aikana tulivat Sulo ja Hilma sisään.

Ensin puhelivat he keskenään; mutta pian tarkkeni Hilman huomio toisten keskusteluun; kumminkaan hän ei siihen sekautunut.

Viimein kumminkin käännyttiin häneen, selvitettiin yritys ja ehdot ja innokkaasti halusi kauppias veljensätytärtä siihen yhtymään.

Mutta kaikkein hämmästykseksi kielsi tämä kohta jyrkästi.

— Minkä tähden? hätäisesti kysyttiin.

— Minä en pidä noin mutkikkaista menettelytavoista, herra Kaukonen, sanoi hän jäykästi.

— Mutkikkaista! Tämähän on suoraa suorempaa, neiti hyvä. Yhteisillä yrityksillä on aina varmempi menestys kuin yksityisillä, sen tietänette, puhui Kaukonen.

— Sen myönnän. Siispä perustakaa säännöllinen yhtiö.

— Neiti ymmärtänee semmoisesta olevan tavattoman paljon puuhaa.

— Tuommoinen yritys kannattaa hyvän perustelun.

— Ja toisekseen siitä olisi tarjona se vaara, että yleisö yllytettäisiin yhtiökauppoja puuhaamaan; olisihan se suora opetus, joka tuottaisi liikemiehille arvaamatonta vahinkoa.

— Sepä siinä paras puoli olisikin kaiken muun hyvän lisäksi.

— Lapsellisuutta! äännähti kauppias. Ajattele ja ryhdy tuottavaan yritykseen.

— Sitä en tee, ja toivon, ettei setäkään siihen ryhdy.

— Pidä suusi kiinni! äyhkäsi kauppias äänellä, joka ei enää tuntunut sietävän yhtään tinkimistä.

Hilma kääntyi puhelemaan Sulon kanssa, joka oli suurin silmin katsellut häntä väittelyn ajan.

Kyllästynyt oli nuori Kaukonen koko keskusteluun, eikä se enää Anttiakaan miellyttänyt.

He lähtivät ulos, kävelivät pitkin pölyistä maantietä ja kun tulivat kievarin kohdalle pyörsivät sisälle.

He olivat jo istuneet ison aikaa siellä ja nauttineet olutta, ainoaa siellä tarjona olevaa.

Antti oli jo kerjennyt useammat kerrat tahtoa lähtemään, mutta Kaukonen tilasi aina vaan uusia.

Hän olikin jo aika lailla humalassa, ja kertoi yhtä ja toista elämästänsä.

Vihdoin kertoi hän Hilman jo ennestään tuntevansa.

Oli pari vuotta sitten laitettu juontia unhottamaan maaseudulle; oli asunut lähellä kauppias Heikkisen taloa.

— Se pahuus miellytti minua niin, että olin jo kuukauden päivät juomatta. Olin rakastunut, sen tunnustan.

Antti jo kävi uteliaaksi.

— Kuinka sitten kävi.

— Saat uskoa, että olen sukkela poika naisia miellyttämään, varsinkin silloin olin. Tytöstä näin hyvin, että viihtymään päin oli seurassani.

— No?

— Teinpä sitten kokeen, pikkusen lemmentunnustuksen ja…

— Ja?

— Kuotasin tytön syliini.

— Entä sitten?

— Tuokos juutas siitä sydäntyi, ja sitten se oli välimme lopussa.

Hän nauroi kuivasti, ja nauroi Anttikin.

Naurunsa oli iloista ja tuntui tekevän hyvää; kertomuksen ajalla olikin niin ilkeästi värähdellyt sydänalassa.

— Sisareni näkyy viihtyvän hyvin hänen seurassaan; heissä lieneekin paljon samanlaista.

Antti ei voinut enää istua, vaan pakotti toverinsakin lähtemään.