XXVI.

Illalla lähti Hilma Sulon kanssa kävelemään ja samoin sai Kaukonen Antin seuraansa. Tytöt jäivät heti jäljelle.

— Oli onni, että pääsit heti palvelukseen. Olisihan siinä rikas tyttö. Mutta kyllä se vaan semmoinen esivalta on, ettei siinä mies taida sananvuoroa saada. Huonosti nuo tuota lienevät kasvattaneetkin, pakisi Kaukonen heidän kävellessään.

Veri kuohahti Antin poskille.

— Mutta ota vain, onpa rahaa joukossa!

Antti ei saanut mitään vastatuksi, vaikka mieli pakahtuakseen vihasta kiehui.

Äänettömänä kävelivät he yhä edelleen.

Tytöt olivat jo jääneet näkymättömiin, tai olivat kääntyneet takaisin.

— Tiedätkö, mikä tuossa asuu? kysyi Kaukonen osottaen tien laidassa olevaa pientä tölliä.

— En.

— Älä hiidessä! Pirkkohan sen nimi on. Kävin toisinaan ennen täällä ollessani sielläkin. Se on perhanan pulska se. Käymmehän tervehtimässä.

— Minä en kumminkaan lähde.

— Mitä perhanaa! Eihän meitä tässä kukaan näe; metsä peittää meidät kaikkialla.

Antti kääntyi palataksensa takaisin, mutta Kaukonen esti häntä.

— Oletko lapsi tai naisellinen houreilija, hyvä veli.

Antti ei vastannut, nykäsihen vain irti ja lähti kävelemään taaksensa katsomatta. Kiireesti kuin pakeneva hän käveli ja mieli kuohui kiukusta ja inhosta; hän ei koskaan ollut häntä niin halveksinut kuin nyt.

Hän oli kuuma sekä kävelystä että mielen kuohusta.

Vihdoin hän poikkesi metsästä lirisevän purosen partaalle istumaan. Katsoi sen tasaista menoa ja sai siinä mielensä vähän tyyntymään.

Mutta sen tyyntyminen antoi vain sijaa toisille, rajummille tunteille.

Taasen hän muisti sen niin elävästi, että Hilma oli useimmat kerrat tanssinut Kaukosen kanssa, oli ollut reipas ja pirteä, keskustellut ja keveästi naurahtanutkin joskus.

Ja taasen kuohahti veri kiehuvan kuumana hänen päähänsä. Sydän tuntui kuivavan, jähmettyvän tunnottomaksi möhkäleeksi! Eikä hän enää ajatellut mitään, ei tuntenut mitään selvästi, vaan hän kärsi tunnottoman viimeisiä elon voimia jäytäviä tuskia, sielussa leimahteli kuin tulia tuhkaan peittyneistä hiilostuneista kekäleistä. Siellä näyttäytyivät kaikki hämäränä mutta hirvittävinä peikkoina. Hilmankin kuva oli kauhistuttava.

Siinä hän istui kun Kaukonen pitkin askelin kävi sivu ja kauan vielä sittenkin samaisessa synkässä sieluntilassa.

Oli jo myöhäinen, ennenkuin kotiin kerkesi.

Hilma oli vielä salissa, jonka läpi Antin oli kulkeminen huoneesensa.

Mitä?

Hän itki.

Ei sanaakaan puhunut.

Poistui sanomatta edes hyvääyötä.

Mitä oli hänelle tapahtunut?

Kauheita aavistuksia lensi mieleen. Hulluudelta ne tosin tuntuivat, mutta siltikään niitä ei mielestä saanut syrjäytymään. Olisikohan sittenkin rakastunut Kaukoseen, jonka ennen oli pettäjänä luotaan poistanut?

Olisiko Kaukonen viekastelut ja hänen entisistä elämän tavoista uskoteltu muuttumisensa lumonnut hänet?

— Ei, ei! Se täytyy estää! Minä paljastan hänet semmoisena kuin hän on!

Töytäämällä töytäsi hän ulos.

Seisoi jo Hilman makuuhuoneen oven takana.

Siihen oli seisahtunut, siihen ikäänkuin kivettynyt.

Kuuli tukehtuvaa nyyhkytystä sisältä.

Ei rohjennut edemmä; kauan siinä seisoi.

Vihdoin lähti huoneeseensa sielu sysimustana ja kauhean kolkkona.