XI.

Tartuttiin avaimeen.

Antti nousi ja kävi keinutuoliin istumaan.

Pieti työntyi sisään.

Iso, jykevä, tavallinen työmies, sävyisät kasvojen piirteet, vaikka yksinkertaiset.

Hän seisoi kauan äänettömänä ovipielessä lakkiansa hypistellen ja silmät harhailivat levottomina lattiassa.

Hän oli poikasesta pitäin palvellut talossa ja oli saavuttanut isäntäväkensä suosion ja täyden luottamuksen, saanut jo monet vuodet parempaa palkkaakin kuin toiset tavalliset työmiehet.

Monesti oli kiitetty, ani harvoin moitittu.

Olipa Anttikin hänestä ennen lapsena pitänyt, ja hänen vanhempansa, jotka muuten pitivät tarkasti huolta siitä, ettei lapseen työväki saisi vaikuttaa alhaista katsantokantaa, antoivat pojan olla vapaasti Pietin seurassa, joka oli hiljainen ja hyväluontoinen ja aina hyväntapainen, ei koskaan rivostellut puheissaan eikä teoissaan.

Antti oli monen monta kertaa mielihyvällä saanut istua kelkassa, jota vasta mieheksi varttunut Pieti oli vetää kiidättänyt pitkin pihaa, tai oli nöyrästi pyydettyään päässyt rekeen Pietin haloille tai heinään mennessä, tuonne vähän matkan päähän, ja Pieti se oli hänet ensi kerran kouluunkin kyydinnyt.

Mutta nyt ei enään moniin vuosiin Antti ollut häntä kohdellut muuna kuin palvelijana, tyhmänä kollona, työjuhtana, kuten luonnollistakin, kun oli miestynyt ja sivistynyt ja oppinut arvonsa tuntemaan.

— Mitä asiaa? kysyi hän vihdoin kyllästyneenä töykeätekoisen miehen läsnäoloon.

— Tuota, alkoi Pieti epävarmasti. — Minä tuota olen tässä aikonut vähän niinkuin naimapuuhiin ruveta.

— Entä sitten?

— Se on tuo Alma, jota olen vähän niinkuin meinannut.

Tuo yksinkertainen tunnustus hytkähdytti Antin sydänalassa.

Pieti seisoi ison aikaa ääneti.

— Hän tuota onkin jo melkein suostunut.

— Vai on.

— Tässä keväällä se jo oli varma asia. Mutta sittenkun nuoriherra tuli kotiin, on tyttö ruvennut minulle niskojansa netkauttelemaan.

— Mitä sillä tarkoitat? kysyi Antti hätäisesti, kumminkin koettaen pysyttäytyä rauhallisen ja välinpitämättömän näköisenä.

Pieti vastasi tyynesti:

— Olen vain tullut ajatelleeksi, että jos hän niinkuin toivoisi.

— Mies, oletko hullu. Pieti jatkoi edelleen:

— Ja kun olen huomannut kerrankin vähän niinkuin vilkuilevan…

— Kitasi kiinni, aasi!

Mutta Pieti oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.

— Ja kun nuo toiset piiatkin…

— Mitä?

— Ovat minua kiusotelleet, että se Alma viipyy toisinaan liian kauan nuoren herran kamarissa.

Se oli jo ääretöntä röyhkeyttä ja se kiehutti hirmuisesti Antin sisua.

— Olen tuosta tullut vain ajatelleeksi, että jos se herra niinkuin huvikseen vain konstaelisi tytön kanssa, lisäsi hän, ja ääni oli muuttunut katkerammaksi.

— Ulos täältä, nauta! kirkasi Antti vihasta vapisten. Mutta Pieti seisoi vain kuin petäjän kanto kankaassa, ei hievahtanutkaan paikaltansa.

— Enhän minä olekaan sitä uskonut; on vain tullut semmoisiakin ajatuksia, kun se on tuo Alma ollut niin toisenlainen nykyisin.

— Ulos, roisto!

Mutta kaikki oli turhaa. Hän kohahdutti vain pikkaraisen noita ylen leveitä hartioitaan ja seisoi liikahtamatta ovipielessä.

Sen huomasi Antti, ja huomasi myös, ettei hän kovuudellaan voi mitään.

— Mitä minulla on tekemistä teidän naimispuuhiinne? sanoi hän sitten, koettaen näyttäytyä niin välinpitämättömältä kuin suinkin. — Ota hänet vaikka huomenna taikka jo tänään.

Pietin kasvot nykähtelivät ilonliikutuksesta. Hän astui Antin eteen ja puristi karhunkourallaan tämän kättä.

Iloisesti muljahtivat hänen isot silmänsä, ikäänkuin jos olisi tahtonut lisätä:

— Kyllähän sen arvasinkin. Hän meni.

Antti käveli kiihkeästi edestakaisin huoneessaan, puri hammasta ja oli kiukuissaan.

Mutta kun hetken perästä tuli rouva kamariin, täytyi hänen taasen tekeytyä rauhalliseksi.

Ja nauraen kertoi rouva Alman ja Pietin niin hirmuisesti kinastaneen heinitallissa. Mutta ei tiennyt, mistä oli kysymys, ei ollut viitsinyt kuunnella, oli suoraan kärryistä tullut sisälle. Hilma oli jäänyt hevostaan riisumaan; mahtoi kuulla kaikki.

Antti oli kalpea ja ruumista väristytti.

Mutta sitten muuttui rouvan ääni totiseksi.

— Sanoi sinun olevan henkisesti kuolemaisillasi. Antti puri huultaan.

— Mutta vaikeahan minun on sitä uskoa, jatkoi rouva.

Pidätetty huokaus tunkihen kumminkin rinnasta.