XIV.

Surullinen, mutta säälivä samalla oli katse, millä Hilma sittemmin kohtasi Anttia, ja se aina teki häneen masentavan vaikutuksen.

Hän pelkäsi sitä enemmän kuin kiinteää, tuimaa; mutta hän kunnioitti sitä myöskin enemmän.

Suoranainen loukkaus hänen puoleltaan ei enää tullut kysymykseenkään, vaikka kipeästi koskikin Hilman toisinaan suoraan lausutut arvostelut.

Muuten olivatkin he paljon lähenneet toisiaan olivatpa toisinaan yhdessä kävelemässä ja ajelemassakin.

Se oli Hilma, joka lähentymään pyrki, ja Antti noudatti hänen tahtoaan kunnioituksesta, vaikka sitä hän ei itselleenkään tunnustanut.

Hilma oli välin hyvinkin virkeä, jopa iloinenkin; mutta Antti, hän ei paljon puhunut, sillä tajusihan hän olevansa johonkin määrään voitettu, tai sikäläisessä aselevossakin allakynsin.

— Elämää, todellista elämää ja siihen innostusta sinä tarvitset, serkku, puhui hän kerran, ollessaan ajelemassa Antin kanssa.

Antti ei vastannut. Hän oli aivan ulkoisen luonnon kaltainen, mikä ei ollut kylmää eikä lämmintä, ei hämärää eikä päiväpaisteista, mutta pilvistä ja sumeaa.

— Kun elämällä on joku tarkoituksensa, vaikkapa alussa vähänenkin päämaali, mihin työllä ja uutteruudella pyrjitään, niin silloin voi sanoa olevansa elämisen alussa, ja siitä on luonnollisena seurauksena se, että näköpiiri ja katsantokanta laajenee, saapi uusia, aina vereksiä aineksia ja varmempia tarkoitusperiä, jotka itsestään elähdyttävät ja saattavat elämän mieleiseksi, rakastettavaksi. Joutilaisuus, työttömyys on kuolettava tila, jota seuraa tyhjyyden tuottama masentuminen, innottomuus ja lopuksi ihmishenkeä kuihduttava väärien nautintojen etsiminen ja niissä eläminen.

Antti katsoi ajattelevana vinhasti pyörivään pyörään kykenemättä mitään vastaamaan.

Hilma höllitti ohjia ja jalo eläin oikasihe huimaavaan juoksuun. Rattaat hypähtelivät ryöpymyksissä ja rilloissa istujat notkahtelivat vieterien ponnahduksista.

Hilman silmät säkenöivät ja poskilla hohti raitis puna. Hän todellakin nautti elämästä — ajamisestakin.

Levottomin elein istui Antti hänen vieressään ja jo vihdoin pelon pakottamana kielsi häntä niin hurjasti ajamasta.

— Pelkäätkö? kysyi Hilma kevyesti nauraen. Antti ei vastannut.

— Siis ei sinusta kaikki ole yhdentekevää, jatkoi hän samaan tapaan.

Hän hillitsi kumminkin hevosen ja puhui vakavasti:

— Sinä tiedät, että ihmiselämä, samoin kuin koko luonnonkin elämä, on kehityslain alaista. Ei ole mitään päämäärää, minkä saavutettua voitaisiin siihen seisahtua, on joko uutta etsiminen tai saavutetusta taantuminen.

Hän loi terävän silmäyksen Anttiin. Levottomasti painoi tämä heti katseensa alas.

— Mutta taantuminen on luonnotonta ja tyhjyyteen käymistä.

— Päämäärän saavuttaminen on elähdyttävintä, sillä silloin aukeaa aina uudet, täydellisemmät ja jalommat päämäärät pyrjittäviksi ja saavutettaviksi.

Hänen äänensä oli varmaa ja painokasta.

— Olen jo monasti sinulle sanonut, mutta sanon sen vieläkin, että sinun on välttämättömästi ryhdyttävä työhön.

— Mitähän täällä sitten teki? virkahti Antti hajamielisen veltosti.

Hilma katsoi häneen lujasti.

— Mitäkö tekisi? Ensinnäkin voit ruveta opettelemaan isääsi auttamalla, ja se on velvollisuutesikin.

— Meillä ovat niin pienet konttooritoimet, ettei niihin minun apuani tarvita.

— Tee muuta! Myö tavaraa puodissa! Antti naurahti väkinäisesti.

— Mitä? Alhaistako.

— Luuleeko serkku kauppaopistossa sitten tiskipoikia valmistettavan?

Lujasti katsoi häneen Hilma.

— Vai niin, serkku! sanoi hän pitkäveteisesti. — Etkö ole koskaan kuullut, että työ miehen kunnia? Serkku, sinä olet lievimmin sanottuna pöyhkeilevä tyhjäntoimittaja.

Antti puri huultaan.

— Uskotko, sanoi hän osottaen suota kaivavaa työmiestä — että tuo mies, vaikka toimeentulonsa saattaa olla kovinkin ahdasta, on kymmenesti onnellisempi sinua, sillä hän tietää täyttävänsä velvollisuutensa ja luonnon määräämän lain.

— Serkku näkyykin ihailevan suonkaivajia enemmän kuin muita ihmisiä, sanoi Antti pistelijäästi mutta veltosti.

— Kaikkia työtelijäitä ihmisiä ihailen samoin. Työttömiä täytyy surkutella. Työttömyydestä juontuu sinunkin sielusi tyhjyys, siitä veltostunut maailman katsantosi.

Kun olivat palanneet kotipihaan ja Hilma ruvennut hevosta valjaista riisumaan, virkkoi Antti:

— Sallitko auttaa?

— Tee hyvin.

Antti joutui hämilleen, sillä Hilma lähti suoraan sisälle ja veitikkamainen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Mutta Anttia sentään nauratti pulansa.

Ensi kertaa hän riisui hevosta valjaista, ja tuskin sittenkun pahaisena poikasena oli tallinovesta jalkansa sisään astunut.

Kevyesti virkkoi Hilma Antin sisälle vihdoin tultua:

— Hyvä! Kiitos, serkku! Sinusta saattaisi tulla hyväkin hevosmies.