II.

Sen enempää hän ei saanut tietää kodin tilasta, eikä halunnutkaan.

Eikä sekään häntä huolestuttanut, ettei isä hänen apuansa katsonut tarvitsevan. Lähti ulos.

Käveli kädet housujen taskussa herttaisessa kevätkesän luonnossa, vapaana taasen kaikista elämän huolista, nauttien sen minkä voi, ja antoi ajatusten lentää tai levätä, miten niiden milloinkin itsensä halutti.

Vihantana oli asuinrakennuksen takana pieni puisto, lehti puissa ja pensaissa oli melkein täydellinen ja kukkaisiakin näkyi ruohostossa. Suruttomina soittelivat linnut puiden oksilla. Kirkas ja lämmin oli päivä, etelä hengähteli pehmeästi suvituulen henkeään ja somasti liikkuivat siinä puiden viheriät lehdet.

Hän heittäytyi hermottomasti tuuhean koivun varjoon mukavalle ruohopenkille.

Koetti ajatella siinä, etsiä hauskoja muistoja huveista ja hurmaavista nautinnoista.

Mutta ajatus oli kuin tuli karstottuneessa kynttilän sydämessä, niin himmeä, niin uutuneen vaisu. Väliin se yritti lieskahtamaan, mutta kohta vaipui taas entiselleen.

Loikoa siinä oli kumminkin mukavaa; katsella tai olla katselematta, ajatella tai olla ajattelematta — sama se.

Milteipä sorea oli hänen hoikkanen vartalonsa pääkaupungista tilatussa harmahtavassa kesäpuvussa. Kasvot olivat hienopiirteiset, jopa kauniitkin, mutta tavattoman kalpeat, lähes kivuliaan näköiset ja veltot. Isojen, sinisten silmien katse oli väsynyt. Mutta otsa oli selvä ja somasti kaareva, ja kauniisti laskeusivat sille nuo hiukan kihertyneet, tummahtavat hiuskiharat.

Siinä venyessään katseli hän kotvasen tuota käyttämättömyyden tähden tervettä, niin terveeksi jäänyttä ruohon-orasta turvepenkillä ja ajatteli kotiansa, jonka vastainen omistaja hänestä piti tulla, kuten isä oli vasta sanonut.

Tunne siitä oli himmeä, mutta ikävä, vastenmielinen.

Pienoinen puurakennus se oli, jo melkoisesti vanhentunut ja koko kartano niin yksinkertainen ja vaatimaton.

Vaikka hän ei ollutkaan mikään loiston ja suuruuden intohimoinen ihailija, oli silmä kumminkin tottunut toisellaiseen, ja se sai hänet itsekseen virkkamaan:

— Tuommoisen talon omistaja!

Puistosta aikain levenivät kyllä kauas metsänrantaa kohden kouhkeat, hyvin sarotut pellot, joissa ruis alkoi tähkää tehdä ja tou'ot putkelle päästä, ja niiden äärellä vihersivät hyötyisää heinää kasvavat kedot. Mutta niiden hyödystä, niin suuren arvon kuin kauppias niille panikin, ei hänellä ollut mitään tietoa.

Hän ei ajatellut, vaan hän tunsi sen vain, että ikäväksi kävisi täällä ikänsä elää, täällä maaseudun jylhässä sydämmessä.

Vanha eukko laahusti kyläntietä kantaen voihulikkaa, jäkälänharmaaksi hankaunutta, ja peittyi vihdoin kartanon suojaan.

Kauppapuodin ovitiuku kilisi, sen ääni kuului hyvin puistoon.

Siellä nyt isä punninnee eukon voita ja kiistellee hänen kanssaan, kun eukko ei ottane uskoakseen, että voi on kevennyt lämpimän kesäpäivän sitä suolavedeksi sulatellessa tai että kotoinen vanha puupuntari oli epäluotettava. Kahvea punninnee sitten ja sokuria, ja uskottelee akalle, jonka tiedot ja käsitys ei kotikulmia ulommas ulotu, että ulkomailla oli tullut huono kahvivuosi ja siksi oli sen hinta noussut — tai jotain semmoista.

Tavattomasti oli ukko vanhentunut viime näkemästä.

Saattaisi piankin kuolla.

Sitten täytyisi hänen ottaa huolekseen koko talous, seisoa myöntipöydän takana pitkät päivät, apuna tuommoinen vähäpätöinen poika kuin isälläänkin, ja punnita likaisia voihulikoita ja riidellä pahansisuisten ämmäin kanssa.

Olisi sekin elämää.

Omaisuus ei mahtanut olla suuri.

Saattaisi käydä hullusti, joutua vararikkoon, kuten tiesi monesti paremmillakin pohjilla käyneen.

Ja sitte?

Sitte olisi elämä mennyttä.

Raskas oli mieliala.

Mutta onneksi näki hän äitinsä tulevan rakennuksen päitse puistoon; se näkö haihdutti ikävät mietteet.

Kävellen vielä kepeästi kuin nuoruuden viileinä vuosina, saapui hän poikansa luo, joka suvaitsi nousta istumaan ja niin antaa sijaa vierelleen. Äiti istui siihen penkille, kertoen siinä rajattomasta riemustaan, kun oli saanut vielä rakkaan poikansa kotiin. Hänellä oli ollut niin hirmuisen ikävä.

Hän puhui niin sydämmellisesti, että oikein koski Anttiin; mutta katse oli niin etsivän ahmiva, niin suora, ettei tämä voinut sitä kestää, vaan antoi katseensa veltosti luimaillen laskeutua alas.

— Ikävöinyt olen minäkin äitiä, sanoi hän tavoitellen.

— Oletko muistanut siellä suuren maailman elämässä ja menossa? huudahti kiitollinen äiti iloisella äänellä.

Antin kasvot punehtuivat ja katse levottomasti harhaili, tohtimatta katsoa äidin kysyviin silmiin.

Sattumalta hän vain osui vilkaisemaan tähän. Ja mitä näki? Jotain hiljaista surua hänen hymyssään.

— Olen, olen, hän koetti vakuuttaa, vaikka väkistenkin omantunnon oudosta löyleydestä ääni värähteli.

Äiti istui ison aikaa ääneti ajatuksissaan, raskas surumielisyyden ilme kasvoilla.

Vihdoin hän virkkoi hiljaisesti, melkein itsekseen:

— Monta unetonta yötä olen viettänyt, kun siellä suuressa maailmassa on niin monta viettelystä ja vaaraa; monta rukousta huoannut korkeuteen, että lapseni tulisi varjelluksi niistä ja puhtaana palaisi vielä kotiin.

Aavistiko hän? Niin uskoi nyt Antti.

Hänen mielialansa kävi niin apeaksi, että melkein olisi saattanut vaikka itkeä, ollessaan siinä lempeän äidin edessä semmoisena kuin oli, todellakin viettelysten vallassa ja vaaroissa eläneenä, kuten isän laskutkin selvän selvään todistivat.

Lempeys on ankarin tuomari.

Hän oli nyt niin masentunut, että oli valmis uskomaan olevansa jollei juuri mennyttä kalua, niin ainakin perin turmeltunut, ja vähällä oli hän jo heittäytyä äidin helmaan, itkeä ja tunnustaa kaikki hänelle.

Mutta samassa vilahti kumminkin virkistävä toive sielussa. Ehkäpä kumminkin voi täällä hellän ja hyvän äidin seurassa muuttua, parantua, ehkäpä suloinen kesä virkistää ja vahvistaa sekä väsynyttä ruumista että rappeutunutta sielua ja ehkäpä saa tahdon voimaakin.

Ikäänkuin äiti olisi ymmärtänyt poikansa sisäiset tunteet hän virkkoi:

— Mutta erotahan meidän pian kumminkin täytyy.

— Erota? äännähti Antti hämmästyneenä.

— Niin. Isäsi kuuluu jo talvella tuumailleen siitä kauppias Kaukosen kanssa.

Häntä väristytti läpi ruumiin kuullessaan.

Suuren maailman elämään oli hän tottunut, vasta juuri tuntenut vastenmielistä kammoa maaelämän yksinäisyyttä vastaan; mutta nyt oli tunne muuttunut, nyt pelotti häntä kaupunkiin palaaminen.

Hän tunsi nyt niin selvään olevan välttämätöntä hänen saada levätä ja parantua täällä maalla yksinäisyydessä ja rauhassa.

Ehkäpä vielä voisi muuttua, tulla isän kaltainen vakava järjestyksen mies täällä ollen.

Mutta kaupungissa siellä hyvätkin aikomukset ja lujat päätökset raukeisivat ja pyörre nielisi.

— Nytkö heti? kysyi hän hätäisesti.

— Ei toki! Mitä ajatteletkaan, rakas Antti! vastasi äiti. — Tarvitsethan levätä lapsi kulta. Sinä näytät niin raukealta ja väsyneeltä. Mutta eihän se ole ihmettäkään semmoisten ponnistusten perästä.