XXVIII.

Seuraavana syksynä tarjottiin Antille konttoristin paikka kaupungissa.

Hän oli hämillään näyttäessään sitä Hilmalle, mutta koetti kumminkin tarkasti seurata hänen vähimpiäkin kasvojensa ilmeitä.

Ei keksinyt mitään.

Hän oli tyyni, lausuihan vain ilonsa hyvästä tarjouksesta.

Antin sydäntä kirventeli; nyt oli hän huomaavinaan varmasti, ettei Hilma häntä rakastanut.

— Mutta sitä en olekaan ansainnut, puhui hän sitten itsekseen.

Hilma kehotti häntä ottamaan tarjous vastaan, koska siitä kaikitenkin olisi hänelle suuri hyöty.

Kyyneliä silloin vierähti Antin silmistä.

Hän oli odottanut ja toivonut, oli joskus ollut huomaavinaan myötätuntoisuuden ohessa lempeäkin hallitsijattarensa silmissä, sen taasen kadottanut kuin hetkellisen virvatulen. Nyt oli hän taasen sitä etsinyt, mutta etsinyt turhaan.

Se on mahdotonta, sen hän nyt tajusi.

Vakavasti katsoi häneen Hilma, lempeän osanottavasti ja puhuessa värähteli ääni.

— Serkku hyvä! hän lausui. — Olemme liian vähätietoiset tutkimaan tulevaisuuden kohtaloita. Mutta siltikin on meidän katsominen tulevaisuutta rohkeasti silmiin odottaessamme siltä toivottua hyvää. Sinä olet mies, sinun kyvystäsi en epäile, tee sen mukaan.

Itsekäs olento!

Hän poistui.

Antti katsoi hänen peräänsä kuin iäksi eriävän elämän.

— Kolkko, kylmä ja itsekäs on kohtaloni! hän väsyneesti äännähti vaipuen tuolille.

— Mutta olkoon! Elänhän kumminkin. Elämän sulo ja sen nautinto ei ole minua varten, sanoi hän sitten karvaasti.

Ja sama uhitteleva ajatus rinnassa hän lähti.

Hän oli nähnyt lähtiessään Hilman silmät kyynelissä, mutta hän ei uskaltanut enää toivoa. Ne saattivatkin vain olla ystävyyden ilmaus, hänen kohtaloonsa osanottavaisuudesta vierähtäneet, tavalliset kohtelijaisuuden kyynelet vain.

Hilma jäi yksin laajennettua liikettään hoitamaan; hän teki työtä aamusta aikaisesta myöhään iltaan.

Mutta entinen rattoisuus oli kadonnut.

Iltasin hän istui yksikseen huoneessaan alakuloisena ja raskasmielisenä, kuin jos sydämmen pohjalla olisi ollut jotain kuohuvaa tuskaa, epätoivoa elämästä tai odottavaa kaihoa.

Joskus näytti väsyneeltä, väsyneeltä kaikkeen.

Antille oli hän toisinaan kirjoittanut, mutta sisältöä ei saanut ehyeksi. Saatuaan vastauksen kohoili rinta levottomasti ja arka ilme oli katseessa.

Niissä oli toisinaan synkkää sydämmen tuskaa, silloin voi kyynel löytää tiensä alas poskelle; toisinaan taasen raitista rohkeutta kärsimään elämää semmoisenaan kuin se on — silloin kirkastui hänen katseensa ja hän riemulla huudahti:

— Kasva, voimistu ja voita onnesi, serkku!

Se oli toivotus, mikä sydämmen syvimmästä pohjasta nousi; siihen yhdistyi kaikki, mitä siellä oli pyhää ja korkeaa.

Neuvovaa kehotusta ei enää ollut hänen kirjeissään; jos jotain semmoista oli, oli se yksistään hellää lohdutusta.

Antin kirjeistä oli karvas mielentila vähitellen kadonnut ja ne kuvastivat mielen tyyntymistä; välin vain pilkahti pohjaväri, tasaisesti kaipaava kaiho.

— Minä en ole sydämmetön, hän ei saa uskoa sitä, vaikka olenkin hänen antanut kasvaakseen kokea, puhui hän kerran. — Ja hän on kasvanut.

Hän istui kirjoittamaan.

Koko hänen elämänsä salaisuus näytti sulautuvan hänen joka kirjoittamaansa sanaan ja hänen kasvoillaan oli tyyni päättäväisyys.

— Serkku, sinä olet vapaa, ja minä olen sinun vallassasi, hän kirjoitti.