XXII.

Kauppias Kaukonen tehnyt vararikon.

Se oli hirmuinen isku, oli kuin hirmu-ukkonen, mikä yhtäkkiä metsien takaa nousee selvälle, vaikka auteriselle kesäpäivän taivaalle sitä ristiin rastiin viiltelevine liekkeineen, ankarine ryskeineen ja rankkoineen.

Kauppias väsyi alas tuoliin halvaantuneen hermottomasti; istui siinä kauan kasvot jäykkinä ja tunnottomina. Rouva huudahti kipeästi, kuin jos sydän olisi haljennut ja vaipui tunnottomana sohvalle. Anttikin horjui, himmenivät silmät ja ellosti sydänalassa niin ilkeästi.

Tajuttiin kohta ajattelematta, mihin tilaan oli jouduttu.

Silloin oli jo myöhäinen syksy.

Antti oli jo varusteltu Kaukoselle matkustamaan, isän puolelta joillakin harvoilla neuvoilla, äidin puolelta taasen nuhteettomilla liinavaatteilla, sukilla ja sen semmoisella sekä hartailla, äänettömillä rukouksilla korkeuteen.

Syksy oli osaksi tuonut sitä, mitä ei kesä ollut voinut, jonkun verran pitempiaikaista virkeyttä ja kevyempää tunnetta.

Runsas sato viljelyksistä ja sen johdosta koko paikkakunnalla syntynyt vilkkaampi kauppaliike olivat elähdyttäneet kauppiaan mieltä ja vielä olivat yhteiset yrityksetkin tähän asti lupaavilta näyttäneet.

Rouva oli voinut jo varmasti uinailla poikansa vastaisesta onnesta, sillä olihan Sulo Antin toiseenkin kirjeesen hyväntahtoisesti vastannut. Se, ettei siinä ilmennyt yhtään lemmelle vivahtavaa värettä, ei merkinnyt hänen mielestään mitään, se vain kuvasi Sulon täydellistä naisen hienotuntoisuutta.

Samasta syystä oli Antti itsekin virkeämpi. Hänkin oli voinut taasen uinailla ja toivoa elämään kerrankin palaavan lapsuuden ajan valoisuutta ja hilpeyttä Se kumminkin oli suurimmaksi osaksi äidin saama hyvänmielen tila.

Nyt oli elämä sitäkin synkempää, se näytti, turhaa sanoakin, kerrassaan toivottomalta, oli kuin olisi oltu keskellä siintävän seljän, missä ammottava syvyys ilkkuen ojentihe kaikkialle uhkaavana ja ylipääsemättömänä hirmuna.

Kauppias ei ensimmäisinä päivinä puhunut kenellekään mitään. Hänen hartiansa olivat entistä enemmän kumarassa ja koko muoto oli hirmuisesti vanhentunut, haivenet näyttivät olevan harvemmat ja harmaammat, miehekäs, käskevä ryhti oli poissa — hän oli lievemmin sanottuna hävinneen ruodilla istuvan herastuomarin näköinen.

Aidastuneet olivat rouvan kasvot, käyneet kellahtavan kalpeiksi ja ryppyisiksi; hän väikkyi kuin pilven seottaman päivän varjo, liikkui paikasta paikkaan ilman mitään tarkoitusta.

— Meillä ei ole mitään! itki hän yhtenään.

Koskaan ennen ei Antti ollut tullut perinpohjaisemmasti ajatelleeksi jokapäivästä toimeentuloaan, suurin huolensa koulussakin oli ollut ainoastaan se, ettei aina odottamassaan postissa tullut tahdottu raha, joka sekin huoli poistui saatuaan joltain toverilta muutamia kymmenikköjä siksi kuin… ja rahaa aina tulikin.

Mutta nyt!

Kodin kulmakivetkin nielee Kaukosen vararikko.

Nyt hän ajatteli, ja ajatusten tulos oli kolkko.

Kerjäläinen!

Nälkäkuolema!

Se vihlasi niin pahasti sydänalassa, että hän kyyneliin heltyi, ja se useinkin tapahtui, kun äiti onnettomuutta vaikeroi.

Vihdoin myrähti kauppias tuimasti häneen katsoen:

— Kehtaat, aikainen mies! Sinun tulevaisuutesi olen kerjennyt kumminkin turvata: sinä kykenet ansaitsemaan, tiedän mä.

Mutta se lohdutus masensi vain; sillä hän ei luottanut itseensä ollenkaan. Kauhea tyhjyyden ja voimattomuuden tunne täytti heikon sielun.

Se olikin katkerin huomio, ettei ollut tottunut mihinkään; kauppaopiston päästötodistukseen hän ei ensinkään uskaltanut tulevaisuuttaan turvata.

Samassa suhteessa kuin itse isäntäväki olivat palvelijatkin muuttuneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan: heidän arvonsa ja rohkeutensa näytti samassa määrässä ylenevän kuin edellisten oli alennut.

Ensimmäisenä uskalsi karjapiika saastaisine jalkoineen astua hienomattoiseen saliin palkkaansa vaatimaan, ja häntä seurasivat jäljessä toiset.

Kauppias murisi, mutta ei mitään vastannut.

Rouvan silmät kyyneltyivät nähdessään, miten ilkeät jäljet jäivät mattoon, kun karjapiika uhkaavasti tallusti peremmä, uhaten haasteen antaa, jollei paikalla saa vuosipalkkansa loppua.

Saman vaatimuksen teki Alma ja samoin toiset, edellinen vielä vaatien korvausta matkakustannuksista, kun oli viekoteltu mokomaankin kerjäläisten pesään.

Jo leimahtivat vihdoin kauppiaan harmaat silmät, hän oikasi vartalonsa ja vihan vimmassaan kiljasi:

— Ulos, roistot, tai minä!

Kohtauksessa oli vielä sen verran entistä pontta, että he säikähtyivät ja sääriinsä luimivat kaikki, paitsi Pietiä, joka juurevasti jäi vielä paikoilleen.

— Mitä sinullakin on tahtomista?

— Tuota, minä vain tulin pyytämään…

— Ulos samaa tietä, lurjus!

Pieti vetäytyi ovelle, mutta seisahtui uudestaan siihen.

— Kun minä nyt olen lapsesta asti ollut talossa, niin, tuota, en saattaisi erota, hän jamasi.

Kauppiaan synkkä katse lauhkeni.

— Jos saisin jäädä, niin puoleen palkkaan tyytyisin.

Kauppiaan silmät olivat kosteat.

— Minä, tuota, tekisin kaikkea, hoitaisin lehmiäkin. Enkä minä oikeastaan muuta palkkaa tahtoisikaan kuin ruoan ja vaatteet, kun tuota on jo säästössäkin.

Rouva itki ja kosteiksi herahtivat Antinkin silmät, ja jollei kauppias olisi noussut kiireesti kävelemään, niin mahdollisesti olisi joku kiiltävä helmi hänenkin silmissään nähty; sillä väkistenkin väreili ääni hänen lausuessaan:

— Hyvä, Pieti! Pysy sinä vaan! Eiköhän tässä Jumalan avulla toimeen tulla.

— Kyllä tullaan, siitä kauppias saa olla varma, vakuutti Pieti lapsellinen iloisuus kasvoilla.

— Kiitos, Pieti! virkkoi kauppias puristaen miehen karkeaa kättä, ja kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen.

Pietin mentyä virkkoi kauppias:

— Pieninkin lohdutus tekee hyvää näin ahtaalla ollessa. Ja tuskin sentään aivan puille puhtaille jäämmekään. Eivätkähän asiat muuten murehtimalla parane.

Sen myönsi rouvakin ja pieni toivonvärähdys kävi Antinkin rintaan; se kumminkin pian sammui, sillä hän tajusi, ettei missään tapauksessa äidin osa, josta nyt oli puhe, hänen varalleen riittäisi, vaan että vanhemmat sen hyvin tarvitsevat.

Mihin mahtoi hän joutua, poloinen? Mihin?

Hän oli kuin metsään eksynyt lapsi.