XXV.

Kesä oli paraillaan.

Oli sunnuntai-ilta.

Hilma oli kutsunut useita kyläläisiä illanviettoon; seurustelu oli vapaata ja rattoisaa, niin vaatimatonta kuin olikin.

Mutta olipa seurassa muitakin paitsi kyläläisiä.

Sulo veljineen oli koko kesän asunut paikkakunnalla; molemmat olivat saaneet kutsun ja tulleet.

Sulo olikin seurustellut paljon Hilman kanssa, ja he olivat jo paraita ystäviä; sillä heissä oli paljon samallaisia elämän katsantotapoja, niin erillaiset kuin itse henkilöinä olivatkin.

Hän oli kyllä paljon muuttunut ja siitä sanoi kiittävänsä ensimmäistä tutustumistaan Hilman kanssa; mutta sittenkin oli hän hieno kaupunkilainen, jonka rinnalla Hilma oli jykevän suora maalainen.

Nuori Kaukonen oli hänkin muuttunut. Siitä kertoi Sulo hyvillään Hilmalle:

— Niin katkerata kuin isän vararikko olikin, oli siitä se hyvä, että veljeni kohta rupesi säännöllisesti elämään. Siitä olen sanomattomasti iloinen.

Samoin teki se serkkuuni hyvän vaikutuksen, sanoi Hilma.

— Oliko hänkin säännötön? kysäsi Sulo hätäisesti.

— Sitä en tiedä. Kumminkin pelkään toimettomuuden, samassa kuin se veltosti henkisiä voimia, myöskin turmelleen tapoja.

He eivät pitemmälle päässeet, sillä Kaukonen tuli heidän seuraansa.

Hän kertoi kevyesti, melkein terveen raittiisti kaikenlaista; saipa toisinaan Hilmankin nauramaan sukkeluuksilleen, vaikka tämä olikin koko kesän vastenmielisesti ollut hänen seurassaan.

— Voi kuinka se on hauskaa, että olet taasen entinen veljeni! huudahti Sulo iloisesti.

— Hauskaa se on itsestänikin, sekautui hän hätäilemättä puheeseen. — Neiti ei taida aavistaa, miten onneton on ihminen juoppouden kahleissa.

— Mahdollisesti en, vastasi Hilma tavattoman laimeasti.

— Juoppous on alku kaikkeen paheeseen, jatkoi Kaukonen. — Se veltostaa, tekee haluttomaksi työhön ja toimeen ja vihdoin kuolettaa kaiken ihmisellisyyden.

— Voi veljeni! Sinä tiedät sen niin hyvin! huudahti taasen Sulo ja puhdas mielihyvä paloi kirkkaissa sinisilmissä.

— Niin, niin; minä tiedän sen, hän jatkoi vähääkään hätäilemättä. — Olen ollut kurjaa kurjempi, mutta onnistunut viskaamaan turmion ikeen niskastani. Nyt on elämä niin suloista ja vastaisuus, oma luoma vastaisuus valoisa.

— Mutta suokaa anteeksi! Meidän täytyy ryhtyä yleiseen iloon; toisille vierailleni käy ikäväksi muuten. Lähdemme tupaan tanssimaan, puhui Hilma.

Tuvassa oli jo joukko kylän nuorisoa ja joukossa joku vanhempikin ihminen.

Siellä tulikin rattoisaa.

Ensin lauloi pieni lauluseura Hilman johdolla joitakin lauluja, sitten tanssittiin.

Ensimmäisenä tanssi Hilma Kaukosen kanssa, tanssi reippaasti ja kauan, ja Kaukonen jutteli hänelle yhtenään, kun lämpiminä istumaan asettuivat.

Antti oli jäänyt ovensuuhun.

Hän oli synkän ja haluttoman näköinen. Sulo oli hämillään tanssinut muutaman talonpojan kanssa.

— Antti, miksi et ollenkaan tanssi? kysäsi Hilma sivumennessään.

— Minua ei nyt haluta.

Antin katse oli raukea ja ääni surunvoittoinen. Mutta kumminkin hän pyysi, Hilman toisenkin erän kehotettua, Sulon tanssimaan kanssansa.

— Tämä on sentään niin raitista täällä maalla, ei mitään teeskentelyä, virkkoi Sulo, kun he istuivat.

— Neiti pitää tästä?

— Pidän. Vaikka täytyy tunnustaa, että olen kovin hämilläni, kun joku noista tekee kankean kumarruksen edessäni. Mutta te olette niin alakuloinen tänään.

Väkistenkin varastautui Antin katse tanssijoihin, Hilmaan ja Kaukoseen. Hän ei voinut keskustella Sulon kanssa, hän ei enää tarkoin kuullutkaan hänen puhettaan.

— Herra Heikkinen! Miksi näytätte minusta niin kummalliselta?

Antti ei kääntänyt katsettaan; syvä huokaus vain tunkihe rinnasta.

— Te ette sittemmin sen onnettoman tapauksen perästä kirjoittanut minulle.

Antti ei kuullut.

Sulon katse laskeutui surullisesti alas.

Tanssi oli tauonnut.

— Te olette kokonaan muuttunut. Oletteko siitä onnettomuudesta ehkä minullekin suutuksissanne?

Surullinen, lähes itkun sekainen oli hänen äänensä.

— En, en suinkaan, neiti. Kuinka semmoista ajattelette? vastasi Antti vavahtaen.

— Te kärsitte hirmuisen vääryyden. Mutta minua pahoittaa, jos minulle siitä olette vihainen. Muuta en toivo maailmassa, kuin sopua, kun en kerran ole mitään rikkonut.

— Neiti hyvä! Älkää luulko minusta semmoista! sanoi Antti heltyneesti.

Mutta keskustelua ei syntynyt.

Kerran tanssi Antti Hilmankin kanssa, mutta se kävi niin kankeasti, kuin jos olisi ensimmäistä kertaa tanssissa ollut.

— Mikä sinulla on, serkku? kysyi Hilma huolestuneesti.

Antti ei saattanut katsoa häntä silmiin.

— Ei mikään, vastasi hän vain väkinäisesti.

— Älä kiellä! Olen nähnyt koko illan, että sinua jokin vaivaa.

Antti poistui ulos.

— Veli on huonolla tuulella tänään, virkkoi Kaukonen tanssiessaan taasen Hilman kanssa. — Mikä häntä vaivannee?

— En tiedä.

Mutta ajatuksiinsa oli Hilmakin vaipunut.

— Minä taasen olen sanomattoman iloinen ja onnellinen saadessani tanssia neidin kanssa. Teidän sivullanne on niin keveää, niin turvallista, te olette kuin hyvä hengetär syntisen suojana.

Hilma ei näyttänyt kuulevan. Henki olikin sitten koko illan laimeaa, kenellekään ei ilo ilolle maistunut.