XVII.

Vieraat olivat tulleet muutamien hartaan odotuksen päivien perästä ja nauttivat paraillaan kauppias Heikkisen vieraanvaraisuudesta, johon ei kuulunut ainoastaan talossa tavattomat pöytäherkut, vaan myöskin kaiken lisäksi jumaloivan kunnioittava kohtelu isäntäväen puolelta. Ja vieraat olivat kyllin hienot hyvän käsittämään ja vastasivat siihen samalla mitalla.

Kaikki olikin niin säännöllisen hienoa ja luontevaa, niin herkän pehmeää sydämmellisyyttä, kuin jos hentoiset hengettäret olisivat suloisin siivin suojelleet tätä paikkaa maailmallisilta tuulilta.

Kesä oli kauniimmillaan kaikessa neitseellisyydessään; tämä oli ensimmäinen oikea onnen ja nautinnon kesä Heikkisen kodissa. Juhlatuuli oli tarttunut palvelijoihinkin, varpaillaan hiivittiin, kuiskien keskusteltiin ja oltiin puolittain pyhäpuvussa.

— Te olette kunnon nuorimies; teille odotan suurta, loistavaa ja mainehikasta tulevaisuutta, puhui kauppias Kaukonen Antille, joka tämmöisestä ennustuksesta saatti varsin somasti punastua kuin kerrankin läksynsä oikein hyvin osannut pieni koulupoika.

Kauppias Kaukonen oli vanhahko, jo vähän kumaraan painunut mies. Harmahtavat hiukset peittivät tavallista suurempaa päätä, sokuriset silmät olivat houkuttelevan elävät, mieluisesti hymyili suu ja leuka oli aivan neitseellisen paljas. Ääni oli rasvainen, keskustelu kohtelijasta ja aina tarkoituksen raukaista sekä käytös juhlallisen vetävää.

Vaikka ei Heikkisellä oltu koskaan oltu rasvaisen jumalisia eikä varsinkaan kauppias suoraluontoisena miehenä sitä suvainnutkaan, taivuttiin kumminkin katsomaan oikeudeksi ja kohtuudeksi Kaukosen hartaita aamu-, ilta- ja pöytärukouksia, sillä hänen jumalisuutensakin, vaikka outoa olikin, tuntui hienolta, miellyttävältä ja houkuttelevalta.

— Teillä uskon olevan kaikki ne puolet, joita kelpo kauppias ja liikemies tarvitsee edistyäkseen alallaan, jatkoi Kaukonen puhettaan. — Te olette hankkineet itsellenne korkean sivistyksen ja liikemiehelle tarpeelliset tieteelliset tiedot, käytännöllinen taipumus on tietysti perittyä isältä ja samoin pettämätön rehellisyys. Minä tunnen nämä isänne kelpo ominaisuudet vuosikymmenet asioissa hänen kanssansa oltuani.

Antille hän sitä puhui, mutta mihinpä pani isäkään korvansa, varsinkin kuin tuo puhe niitä niin mieluisesti hiveli.

— Me olemme teille sanomattomasti kiitolliset Antin tähden, virkkoi rouva lastaan kaikkia maailmassa enimmän rakastavan äidin tunteekkaalla hellyydellä.

— Ei ollenkaan minulle, vastasi Kaukonen poistavasti. — Teidän oma ansionne se on lähinnä Jumalaa, että poikanne on kelpo nuorukainen, jonka tulevaisuutta voi pitää taattuna.

Sulo oli istunut keskustelun ajan pehmeästi nojaten sohvan pohjaan, leikitellen jalokivin koristetulla sormuksella. Hän oli kieltämättä kaunotar, hieno ja miellyttävä, luojan henkivä taideteos.

Paljon hän ei keskustelua seurannut joko tahdottomuudesta tai mistä, vaan kumminkin sen verran, että silmä etsi joskus tulevaa isän palvelijaa.

Vaikka katse olikin hetkinen, mikä Anttia kohtasi, oli se kumminkin kylliksi luomaan hänen rintaansa valoisia maailmoita.

Hän oli kerrassaan hurmaantunut katsellessaan häntä.

Nuori Kaukonen koetti keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä — molemmin puolinkin huonolla.

Sillä hän itse oli väsynyt ja veltto.

Kauppias Kaukonen keskusteli nyt Hilman kanssa.

— Mikä minua suuresti ihmetyttää, se olette te, neiti.

— Kuinka niin?

Hilma istui jäykkänä seurassa, melkein vastenmieliset eleet kasvoilla.

— Minua kummastuttaa se, että nainen, vielä niin nuori kuin te, voi hoitaa niin hyvin liikettä. Neiti on erittäin kuulu kauppamaailmassa, kaikki puhumme teistä mitä suurimmalla kunnioituksella; sanalla sanoen te kelpaatte monelle harmaapäiselle porvarille esikuvaksi.

— Vai niin paljon, vastasi Hilma kylmäkiskoisen kuivasti. — Mutta, suokaa anteeksi, se ei minua suurestikaan huvita.

Hämmästyneen katseen loi Kaukonen häneen.

— Kuinka neitiseni? Onko teistä sama, minkä arvon ihmiset teille antavat ja onko teillä hyvä vai huono luotto kauppamaailmassa?

— Sen pysyttäminen tai kadottaminen on suurimmakseen kunkin yksilön asia.

Keskustelua, varsinkin loppua, olivat kaikki tarkoin seuranneet.

Rouva oli levoton, sedän otsa ryppyinen ja synkkä, Sulo katsoi kummastuksella häneen ja vihainen ilme oli Antin kasvoilla, nuori Kaukonen oli painautunut kumaraan nojaten päänsä käsiin.

Kaukonen oli hämillään eikä jatkanut.

Mutta suorana, tyynenä istui Hilma ja välinpitämättömän näköisenä.