X

Antti oli monta päivää voittonsa vaikutuksesta hyvällä, melkeinpä virkeällä tuulella. Ei välittänyt vähääkään Hilmasta, nauratti vain kun näki hänet alakuloisena käyskentelevän milloin missäkin.

Eikä hänkään näyttänyt Anttia huomaavan.

Mutta siitä ei Antti välittänyt.

Kamarissaan istuskeli hän kaiket päivät ja kirjoitteli nyt oikein tukulta kirjeitä tuttavilleen ja entisille tovereilleen.

Hän oli niin hyvällä tuulella, että oli pakko purkaa sydäntään.

Hän kertoi pääasiallisesti viimeisistä kohtauksista erään serkkunsa kanssa, jota suvaitsi kutsua — karhunpenikaksi.

Naurun hykähdys pääsi useinkin kirjoittaessa.

Kertoipa hän muutamalle Almastakin — toki kumminkaan arvoa mainitsematta.

Ja hän itsekin hämmästyi sitä hienoa notkeutta, millä osui sen tekemään; kerrassaan runolliset olivat lauseet hänen itsensä mielestä.

Mutta juuri kun hän paraillaan ihaili sitä ja siitä mielihyvää nautti, astui Alma sisään, itse elävä kuvauksen esine.

Eikä se missään tapauksessa häirinnyt hänen herttaista mielentilaansa; päinvastoin virkisti vain lisää lämpöä.

Kaunis, verrattoman viehättävä nyt kuten ennenkin, aivan samanlainen, kuin oli hänestä vasta kirjoittanut.

Anttia huvitti lukea se hänelle ja vielä suoraan sanoa, että se nyt oli kokonaan, kaikkineen hänestä.

Tyttö hymyili herttaisesti, ja silmissä paloi tuo omituinen hempeys, joka maailman alusta on miehille ollut niin vaarallinen kielletyn puun hedelmä.

Hän nauroi pehmeästi, melkein häveliäästi ja puhui, että kaikkia se herra keksii ja — viitsiikin.

Antti nautti kaikesta.

Tytön rinta näytti aaltoilevan niin nielevän houkuttelevasti.

— Neiti Heikkinen lähti ajelemaan rouvan kanssa, sanoi hän sitten tapaillen.

— Äitikin?

— Niin. Rouva puhui jotain, että tekin…

— Ei minulle ole mitään puhuttu.

— Neiti ei tahtonut.

— Ei tahtonut?

Antin ääni oli käynyt kiinteämmäksi.

— Neiti sanoi hänellä olevan rouvalle tärkeää puhumista, tai jotain sellaista hän sanoi.

Veitikkamainen katse seurasi tuota, mutta muuttui vähitellen raskaaksi, lähes surulliseksi. Hetken äänettömyys.

— Hän lieneekin morsian.

— Hänkö? Kenen sitten?

— Teidän.

Anttia harmitti, ja hän vain vastenmielisesti myrähti.

Mutta Alma sen ymmärsi, ja hänen katseensa elostui.

— Sitähän minäkin, kun se on niin miesmäinen, hän kevyesti sanoi.

Kuinka noihin hänen silmiinsä olikin autuaallista katsoa!

Alma seisoi niin lähellä Antin edessä, ettei tämän tarvinnut kuin vähän ojentautua tarttuakseen hänen vyötäriinsä ja vetääkseen hänet hellävaraisesti syliinsä.

— Mutta jos joku tulisi…

— Pane ovi säppiin.

Hän teki sen ja supatti tuskin kuuluvasti:

— Tuo Pieti vielä tulisi… Hypännyt koko päivän minun perässäni.

Antti veti hänet uudestaan syliinsä.

— Pietikö? Mitä sanot?

— Hän. Siltä otukselta en saa missään rauhaa.

— Mitä hän sinusta?

— Tukkii sormusta, minkä on kevätmarkkinoilta ostanut.

— Entä sinä? kysyi Antti nauraen.

— Minäkö tuosta köntistä.

Antin mieli oli vetreä; hän oli kevyt kuin auringon terän editse liitävä höyry, mutta samalla salaisesti rauhaton.

Avainta liikutettiin ovessa.

He eivät uskaltaneet täysin hengittääkään.

— Kuka siellä? kysyi vihdoin Antti, kun rykimisestä kuuli, ettei siellä ainakaan isänsä ollut; mutta hätäinen oli sittenkin ääni ja vavahteleva.

— Minä täällä vaan. Se oli Pietin ääni.

— Mitä tahdot?

— Niin, tuota… Onko Alma siellä?

— Täällä! Oletko järjeltäsi, pöllö!

— Ajattelin vain. Mutta saisinko vähän puhutella herraa?

— Et nyt. Minä levähdän. Puolen tunnin kuluttua.

Vihdoinkin hän meni.

Alman hiukset olivat vallattomassa epäjärjestyksessä.

Mutta nopeasti hän järjesti hiuksensa viettelevät suortuat otsalle ja ohimoille, hieroi kämmensyrjällä poskien värin entiselleen, ja hetken perästä meni.

Antti heittäytyi sohvalle.

Oli niin säikähtyneen levotonta, niin tukalan kuumaa; tyynykin poltteli siihen vaipunutta raskasta päätä.

Ja muutenkin sitä poltteli.

Siellä ajatukset sekavina niin vimmatusti risteilivät.