VALO

Niin, minä rakastan sinua, taivaan puhdas valo, Jumalan ihanuuden loisto, joka valaiset maat ja rakennat sillan maailmain välille. Ei mitään säihkyviä jalokiviä, ei mitään vartiotulia, ei palatsien sähkötulia, ei sammuvia ilotulia, ei mitään näyttämön valaistuksia, ei revontulten kalpeaa loimua, ei edes salaman terävää säilää, joka lävistää ukonpilven, voi verrata sinun hyödylliseen valoosi. Ainoastaan talviyön korkea, aavisteleva tähtitaivas vetää vertoja rauhalliselle kauneudellesi. Rakastan kirkkaita värejäsi nähdessäni niitä sateenkaaren vivahduksissa, aamun ruskossa tai auringon laskiessa kullan kirkkaana meren helmaan. En tiedä mitään komeampaa kuin on musta pilviseinä idässä, laskeva, kirkas aurinko lännessä ja niiden välissä vihertelevä maisema, jonka yli vaakkuu mustaa pilveä vasten välkkyvä valkea kalalokki. Sameat värisekoituksesi, tuhkanharmaat pilvet ja untelot usvasi eivät ole minua varten. Aamuhämärä on minulle rakas, koska se odottaa aamua, mutta iltapuhde vaikuttaa minuun kuin surullinen hyvästin heitto. Rakkaampi on minulle pimeimmillään oleva yön varjo ja minä tiedän, ett'ei se voi enää mustemmaksi muuttua, vaan että sen helmasta on puhkeava syntymätön valo. Yö on luomakunnan äiti, samoinkuin jouluyö on Vapahtajan syntymähetki, mutta ainoastaan sentähden, että kaikki korkeampi elämä syntyy kuolemasta, kaikki pysyvä ilo syvästä surusta ja kaikki taivaallinen toivo toivottomasta nykyisyydestä, josta kaikki toivo näyttää kadonneen. Yön ja päivän vaihtelu tuottaa lepoa silmälle ja tyydyttää sydämmen häilyväisyyttä. Emme rakastaisi valoa, ell'emme pelkäisi pimeyttä. Napaseutujen naapurit ovat saaneet suuren lahjan, kun heille on annettu keskeytymätön pitkä päivä ja pitkä yö.

"Valossa välkkyen vuoron ja vuoron peittyen yöhön."

Vastakohtain voima on täällä herättänyt kiihkeän elämän halun, jota päiväntasaajan mailta puuttuu. Voima näkyy nukkuvan talviyössä, mutta sen tarmo on kevätauringon herättämänä kykenevä vuoria murtamaan. Ikävöiden tähystelee pohjoismaalainen tammikuussa ensimmäistä aamun valoa, hänen sydämmensä heltyy ensimmäisen tähden ilmestyessä loppupuolella heinäkuuta, sittenkun taivaan kauniit lyhdyt ovat olleet kolme kuukautta kadoksissa!

Valo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren. Kaikki aineelliset kappaleet: maa, vuori, ilma, vesi, metsä, kasvit, eläimet ja ihminen ovat alkujaan itsestään loistavia. Se on vaan meidän silmämme, joka voi tajuta niiden nyt heikontunutta valoa. Mutta se esiytyy välistä siellä, missä emme olisi sitä aavistaneetkaan, ilmassa, vedessä, lahossa puussa, eräiden eläinten fosfori-välkkeessä ja uudempien havaintojen mukaan myöskin ihmisen silmässä, sormenpäissä ja sydänalassa. Sähkövalo ei ole muuta kuin keskittynyttä, kaikissa kappaleissa piilevää valoa. Se on ollut voimakkaampaa kiertotähtien aikaisempina aikoina ja sitten vähentynyt. Tiede on nyt osoittanut oikeaksi, että Moos. 1: 3:n valo luotiin ennen kun auringon säteet tunkivat läpi sumujen sakeuden; alkuaikain jättiläismetsät kasvoivat sähkövalossa. Fysiikan unelma, että kaikki punnitsemattomat aineet: valo, lämpö, sähkö, magnetismi ovat ainoastaan eri ilmauksia samasta alkuvoimasta, alkaa yhä enemmän toteutua. Ja kun kaikesta tästä syntyy liikettä ja voimaa, on niinkuin olisi meidän täten suotu kurkistaa luomisen äärettömään koneistoon ja me näkisimme kellon yhden ainoan ponnistimen panevan liikkeelle lukemattomia vaihdepyöriä.

Optiikan nerokkaat keksinnöt — valoaaltojen heijastus, imeytyminen, yhdyntäsekoitukset, taittumiskulmat, valopaino, napautuminen, värispektrumit, kiinnitys valokuvauksessa — ovat kaikki tieteen kauneimpia tuloksia, ja kuinka paljon on kuitenkin vielä selittämätöntä! Kuinka nähdä, kuinka tuntea tuota eetteriä, joka väreilynsä kautta saattaa valo-aallot heilahtelemaan biljoonia kertoja sekunnissa? Eetterin olemassa olo on välttämätön olettaa, mutta missä on se todistettu? Jos maailman avaruus olisi, niinkuin oletetaan, täynnä eetteriä, niin pitäisi sen vastustuksellaan taivuttaa pyrstötähden häntää niiden elliptisillä radoilla. Tapahtuuko niin? Ei. Eetteriltä, jos sitä lie olemassa, puuttuu kaikki tiheys ja paino ja yhtäkaikki se muka väräjäisi ja värähdykset synnyttäisivät valoa? Mitä on sitten tämä valo? Onko se vaan toisen voiman ilmiö? Onko se syy vai seuraus, voima vai ominaisuus, yksinomaan aineellinen vai yksinomaan ihanteellinen vai niiden sekoitus? Emme tiedä. Ehkä on sen salaisuus paljastettu muille, uskotuimmille tähdille, joille valonsäde maailmasta on tuhansien vuosien perästä kertova, mitä täällä tätä nykyä tapahtuu. Teleskoopin kantomatkaa ei rajoita mikään muu kuin vaikeus valmistaa tarpeeksi suurta täydellisesti läpikuultavaa linssiä. Valokuvaus ratsastaa valonsäteen päällä valloittamaan maailman avaruutta, ja missä olisi raja, jos voitaisiin lisätä levyn tunteellisuutta lisääntyvän matkan mukaan?

Ei, valo ei ole elementti, niinkuin muut kokoonpantu aineesta, vaikkakin se vaikuttaa elementteihin ja sen ilmiöt voidaan niissä laskea ja mitata; valo on henkivoimaa, joka johtuu suoraan maailman hengestä, Jumalasta. Koko sen esiintyminen viittaa siihen. Kun se tulee, niin kaikki herää, syntyy uudesta, kasvaa, kukkii, iloitsee ja toivoo. Kun se katoo, niin kaikki hapuilee, häviää, katoo tuntemattomaan tyhjyyteen. Käyskelen kotiseutuni polkuja aamun valossa: kaikki on tuttavallista, rakasta ja iloista, Jumalan kirkkaus kulkee kanssani ja tasoittaa kaikki polut, paljastaa kaikki kätketyt kuilut. Kulen saman tien yön sakeassa pimeydessä; kaikki on toisin, tuntematonta ja eksyttävää, uhkaavaa; kuilut aukeavat, jalkaa livettää; missä olen? Jumalani, anna kasvojesi valaista minua, ohjaa minua kotiini!

Mitä on valo? Esi-isämme kumartivat aurinkoa; ne olivat lasten luuloja, jotka vielä häikäsevät meitä, kun me palvelemme kultaa, komeutta, kunniaa, kaikkea, joka loistaa ja hurmaa. Valo ei ole Jumala; se on vaan hänen hameensa lieve. "Valo on Jumalan vaatteus" (Ps. 104: 2).