MUISTOPATSAAT
Juhani Aho translation
On virtoja ja vastavirtoja useimmassa ihmissydämmessä. Toisaalta tarve kohottaa omaa suuruuttaan toisten pienuudella, toisaalta tarve kohottaa omaa pienuuttaan toisten suuruudella. Tehdään niin mielellään nollia tai epäjumalia. Nolla on lähimmäiseni, epäjumala on nimi, joka heittää loistoaan minunkin nimeeni.
Kun Norja oli saanut pyhän Olavin, ei Ruotsikaan enää voinut tulla toimeen ilman pyhimystä ja keksi pyhän Eerikin. Kun Ruotsi vielä sen lisäksi sai pyhän Brigitan, ei Suomi tahtonut olla huonompi ja keksi pyhän Henrikin. Vielä tänäkin päivänä vaatii paavin arvo, että hän keksii ainakin yhden uuden pyhimyksen.
Mutta pyhimyksen kunniakehä alkoi himmetä, ja palattiin roomalaisten vanhaan tapaan, jotka palvelivat Caesaria jumalanaan. Muistopatsaiden pitkä sarja alkoi keisareilla ja kuninkailla, jotka vuorostaan pystyttivät patsaita sotapäälliköilleen. Heitä seurasivat suuret löytöretkeilijät, tiedemiehet, ajattelijat, runoilijat, kansallissankarit, teollisuuden harjoittajat. Hautakuvat olivat kauvan ikuistuttaneet suuria ja pieniä ihmisiä.
Suomi lienee ainoa maa, joka on rikkonut tämän arvoasteikon, sillä sen ensimmäinen muistopatsas pystytettiin tiedemiehelle, toinen ja kolmas runoilijalle. Heitä seurasi siviilisäätyyn kuuluva hallintomies, piispa ja lopuksi keisari, josta muualla on ollut tapana alottaa.
Suotakoon kansalle kernaasti se inhimillisen heikkouden tyydytys, että saa kuuluistuttaa itseään suurissa miehissään. Rakkaudelle on jotakin annettava anteeksi ja saakoon esimerkki edes jossakin muodossa jäädä pysymään. Kuolema, joka tasoittaa suuret ja pienet, kohottaa poismenneet jalustalle. Puutteet katoavat, elämän merkitys jää jälelle sekoittumatonna. On puhdistavaa ja virkistävää nähdä jotain, johon kateus ei pääse käsiksi.
Jos jatketaan niinkuin on alotettu, nähdään ensi vuosisadalla enemmän kuolleita marmorissa ja pronssissa kuin eläviä kansojen ensimmäisissä riveissä. Kiveen hakattu kansa vaikuttaa kovin aavemaisesti. Haetaan haudoista sitä elävää suuruutta, jota ei enää tavata elävien joukossa.
Jos marmori tai pronssi voisi hymyillä, kuinka usein väreilisikään säälivä iva noiden jalustalle asetettujen ihmiskunnan sankarien kankeilla huulilla! Vanitas vanitatum.