MÄÄRÄPERÄISYYS MAAILMAN HISTORIASSA

Kaikki tiede alkaa edellytyksellä ja päättyy tulokseen. Historia on rajoitettu, mutta sen ala, aika, jäsen aine, ihmiskunta, ovat rajoittamattomat. Sen takana on jotain, joka on ennen ollut, ja sen edessä on jotain, joka on tuleva.

Sinä tänpäiväinen, joka silmäilet eilistä, ajattele tähtikirkasta yötä, rannatonta valtamerta, laineilla keinuvaa laivaa. Kannella seisoo mies, tarkastellen tähtitaivasta. Yön, avaruuden ja meren yksinäisyys, korkeuksien säteilevä rauha, kaikki häntä virvoittaa, kokoo ja kehoittaa. Tämä mies etsii kiinnekohtaa, mutta missä on löydettävissä kiinnekohta aaltoilevassa meressä?

Hän kysyy: — ihmishenki kysyy aina. Hänestä on kuin seisoisi hän äärettömän, onton pallon sisässä. Hänen päänsä päällä taivaan kumottu malja, hänen allansa meren sitä vastaava peilikuva; kaikkialla tähtiä, kaikkialla ijäisyyttä. Pallo on täydellinen. Kaikki säteet keskipisteestä kulkevat sen kehään; kaikki säteet kehästä heijastuvat takaisin keskipisteeseen. Ja hän on keskipiste. Se on hän, joka vallitsee maailman kaikkeutta.

Tämän katselijan saama vaikutus on ihmisen ensimmäinen vaikutus tähtitaivaan alla, ja jumalaistaru on nimittänyt yön kaiken äidiksi. Siitä käsitys, että universumi kiertää maata. Siitä astroloogin uni tähtien vaikutuksesta. Siitä aina ja aina uudistuva käärmeen kehunta, että ihminen on Jumala. Ja kuitenkin ilmaisee tämä kuviteltu asema maailman keskipisteessä jotain paljon enempää kuin näköhäiriön. Hän, katselija, jonka silmä syttyi katsomaan maailmaa eilen ja sammuu huomenna, — tämä lyhytnäköinen kuolevainen, jonka täytyy turvautua voimakkaampaan kaukoputkeen saadakseen tietää jotain kiertotähtensä lähimmistä naapureista, — hän, tuo häviävässä pienuudessaan turvaton, tuntee solidaarisuutensa luomakunnan kanssa, aukeamattoman yhteytensä historian äärettömyyden kanssa takanaan ja historian äärettömyyden kanssa edessään.

Jokainen ajatteleva olento on pienoismaailma, joka kantaa itsessään maailman kaikkeuden.

Kykenemättä käsittämään palloa käsittää katsojan silmä selvästi sen kehän. Tuo kehä, jota on sanottu kauneimmaksi ja täydellisemmäksi kaikista mittausopillisista viivoista, miksi on se yhtä kova kuin se on kaunis? Miksi sulkee se tämän äärettömän pallon? Miksi rajoittaa se rajattoman, miksi kahlehtii se vapaan henkemme aistilliseen käsitykseen, joka, kuinka avara lieneekin, kuitenkin on liika ahdas äärettömyyttä varten. Jos kaikki luomakunnassa, ja sen kautta kaikki ihmiselämässä, on itsessään lopetettua kiertokulkua, niin ei ole olemassa mitään todellista äärettömyyttä, ei mitään edistystä maailmassa eikä mitään toivoa maailmalle. Personallisuus syntyy atoomien sattumasta, elää päivän, miettii kohtaloaan, kuihtuu ja kuolee. Kuolevainen, miksi kysyt; olethan tuomittu häviämään. Kahlehdittuna kohtalojen ja vaihteiden alati uudistuvaan kehään, laskee historia lannistuneena kynänsä merkitäkseen aikakirjan kuolleen vuosiluvun viereen: "ei mitään uutta auringon alla".

Usko, joka on ennustanut "kirkkaudesta kirkkauteen", väittää vastaan. Tiede, joka vaatii kehitystä, väittää vastaan. Ihmishenki, joka etsii äärettömyyttä, väittää sekin vastaan. Kaikki turhaan. Luonnon vaikutus pysyy: elämä on kehä: luoteen jälkeen vuoksi, vuoksen jälkeen luode. "Kaikki on niinkuin se on alusta alkaen ollut."

Avaa kehä!

Historia seisoo tärkeimmän kysymyksensä edessä. Liikkuuko ihmismaailma? Ja jos se liikkuu, jota tuskin voi epäillä, liikkuuko se kehässä, vai liikkuuko se eteenpäin?

Avaa kehä!

Voidaanko se todellakin avata tuo taipumattoman kehän lukittu portti, joka rajoittaa meidän olemuksemme? Jos se voidaan avata, silloin on historia vapautuva ja ihmiskunta murretuin kahlein virtaava äärettömyyteen.

Avaa kehä!

Hyvä. Mutta missä on sen avain?

Taas vastaa usko: annoinhan sinulle avaimen jo kauvan sitte. Avain on Kristus.

Tiede aina epäilevä, ei tyydy tähän vastaukseen. Väsymättömästi tutkii tiede yhä maailman avaruutta, kunnes se viimein löytää avaimen, joka avaa lukitun portin — ruuviavaimen! Sama luonto, joka on sitonut olemuksen kehällä, päästää sen kierteellä. Se pallo, josta me kysymme ja josta me otamme mittakaavamme, se aurinko, joka meitä valaisee, ne lukemattomat, mahtavat pallot, jotka säteilevät yöllisellä taivaalla, kaikki ne maailmat liikkuvat eteenpäin ei kehissä, vaan kierteissä.

Ei koskaan ole luonto selvemmin vastannut ihmisen kysymykseen. Tämä vastaus koskee kaikkeen, avaa kehän sitä hävittämättä ja selittää meille liikunnan arvoituksen. Mutta liikunta on elämää: kierre käy elämäämme käsiksi. Kehä ei ole ijäisyys, niinkuin on kuviteltu, luonnon vaikutuksen perusteella. Tuo "käärme, joka puree purstoaan" on sitä, mikä on äärellistä, itsekästä, itsessänsä kiertelevää, siis luonnon elämää niinkuin vuodenaikain vaihtelu, eikä henkielämää, joka edellyttää edistymistä. Tämä korkeampi ja täydellisempi elämä, tämä äärettömyys, jolla on päämäärä ja keskipiste samalla haavaa itsessään ja ulkopuolella itseään, on rikkonut kehän ja muuttanut sen liikunnan kierteeksi. Mutta jos aurinkokunnat pyörivät kierteissä eteenpäin, ei mikään aistillisesti tajuttava olemus, ei edes valekuollut kivikään, voi päästä tästä liikunnan muodosta vapaaksi. Ihmiselämän näennäinen kiertokulku, kansain ilmeneminen ja katoaminen, suvun kehitys, kohtalot ja vaiheet, sanalla sanoen kaikki se aine ja elämä, jota historia on kutsuttu kirjoittamaan muistiin, kaikki se pyörii alinomaisessa liikunnassa eteenpäin, kierteisessä liikunnassa.

Eteenpäin kulkeva liikunta edellyttää päämaalia, ja tämä taas maailman ohjelmaa, maailman hallintoa. Täytyy todella olla kova otsa voidakseen näin selvä johtopäätös silmäinsä edessä kieltää Jumalaa. Mutta oleta, erään tunnetun koulun mukaan, että tämä Jumala on itse aine — eli ihminen, jos se kaikuu kauniimmalta meidän turhamaisuudellemme. Välttääksemme uskonkaavaa kutsukaamme maailman hallintoa määräperäiseksi, jättäen kunkin ajateltavaksi, jos hän voi, miten järkevä on maailman suunnitelma, jonka ovat luoneet ja järjestäneet ja jota johtavat se tai ne, jotka itse ovat olleet luotavat, järjestettävät ja johdettavat.

Määräperäinen — alusta alkaen suunniteltu, varmaan tarkoitukseen valmistettu ja kaikissa yksityiskohdissa loppuun saatettu maailmanjärjestys — se on historian ajatus. Ilman sitä on kaikki mieletöntä sattumaa tai toivotonta kiertokulkua. Sen kautta saa näennäisesti satunnainenkin merkityksensä. Se, mitä me ihmiset sanomme sattumaksi, on vaan meidän oma kykenemättömyytemme käsittää ilmiöitä niiden johdonmukaisessa yhteydessä.

Maailman kellolla on tuntiviisari, historia, ja minuuttiviisari, tilastotiede. Molemmat käsittelevät ne paljouksia, tasoittavat pieniä eriä ja pitävät kirjaa loppusummista rajoitettuja ajanjaksoja varten. Mutta se, mikä meitä tilastotieteessä täyttää kauhulla, on, että me näemme tämän peloitta van kirjanpitäjän alistavan yksinpä ihmisen vapaan tahdonkin luonnonlakien pakon alle. Niistä ei ole mitään muuta pelastusta kuin tuo salaperäinen määräperäisyys, joka, yhtä ankarasti kuin tilastotiede, mutta paljoa hellemmin, painaa sinetin suuren ajattelijan periaatteen alle: "todellinen on järkevää". Se on uskon kannalta: "Herran tiet eivät ole meidän tiemme ja hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme."

Jos me voisimme rakentaa historian näkötornin korkeammaksi kuin Eiffeltornin, niin korkeaksi, että jokainen yksityinen ja lopuksi myöskin kansat silmissämme katoaisivat ihmiskuntaan, silloinhan seisoisimme siinä valtameri allamme. Mutta silloin eivät valtameren aallot niin säännöttömästi kuin näyttävät olevan olisi joka tuulenhenkäyksen heiteltävinä; ne kulkisivat määrättyyn, ei minkään myrskyn häiritsemään suuntaan niinkuin joisto pääuomansa kautta ilmaisee maan kaltevuuden. Me silloin havaitsisimme, joskaan emme voisi sitä ymmärtää, avonaisessa kehässä esiintyvän ihmiskunnan kierteen. Tämän välimatkan päästä katsottuna tulisi, kierteen luonnon mukaan, moni näennäinen edistys näyttämään taka-askeleelta, samalla kun moni tapaus, joka läheltä katsottuna näyttää taka-askeleelta, todellisuudessa osoittautuisi olevansa askel eteenpäin. Moni katkera suru näyttäisi tältä välimatkalta katsottuna antavan aihetta iloon, moni kuolema olisi elämää ja päinvastoin. Semmoinen on kierre. Sen ruuvinmuotoinen liikunta eteenpäin näyttää meille kussakin silmänräpäyksessä ainoastaan puolet pyörivän kehän ympärystässä, jota vastoin toinen puoli, jota tarvitsemme oikean arvostelumme pohjaksi, on meiltä varjossa.

On välttämätöntä muistaa tämä saadakseen käsitystä määräperäisyydestä historiassa ja elämässä. Sillä määräperäisyyden eniten silmäänpistävät piirteet, ne, jotka herättävät meissä nurinaa, koska ne häiritsevät omaa tahtoamme ja meidän käsitystämme maallisesta onnesta, ovat ankara johdonmukaisuus, solidaarisuus, vastuunalaisuus, tuomio, edistys ja lopputarkoitus. Katsottuina tarpeellisen välimatkan päästä, semmoisina, kuin ne näkyvät maailman hallinnon kannalta katsottuina, tulisivat nuo lait, jotka nyt ovat meissä niin säälimättömän kovia, jopa julmiakin, osoittautumaan olevansa — taaskin kierteen luonnon mukaan — rakkautta, armeliaisuutta, vanhurskautta, pyhyyttä. Pienoismaailma yksilössä sisältää sen, että samat määräperäiset ilmiöt tavataan jokaisessa yksityisessä ihmiselämässä. Tullaksemme siitä vakuutetuiksi, tarvitsee meidän vaan luoda itseämme tarkastava silmäys takaisin jokaiseen pitempään taipaleeseen, joka on takanamme.

Erityisesti valaiseva käsitystämme määräperäisyydestä maailmanhistoriassa on juudankansan historia. Ainoa edeltä määrättyyn tarkoitukseensa nähden, erikoinen luonteeltaan ja ollen vielä sanomatta viimeistä sanaansa, tuopi tämä kansa vaiheissaan kaikkialla esikuvallisia piirteitä maailman suunnitelmasta. Meidän oppilaitoksissamme alkaa historiallinen opetus juudankansalla, koska me siinä näemme kristinuskon juuret paljastettuina. Voisimme lisätä: maailman historian juuret. Juutalainen on vielä tänäkin päivänä enne sen taivaalla.

Vertaamalla hänen historiaansa määräperäisyyden ilmaisijana muiden kansain historiaan piirrämme, ryhtymättä sovitteluihin, joita jokainen itse voi tehdä, ja uskaltamatta toivoa onnistuvamme muutamiin riveihin puristaa vuosituhansien arvoitukset, seuraavat.

* * * * *

PERUSVIIVAT

1. Henki on kaikki kaikissa, ensimmäinen ja viimeinen, ainoa itsessään tosi, itsessään hyvä, ja senkautta itsessään vapaa. Se luopi rakkaudessa ja luopi kaikki itsestään, itsessään, itseensä, siis oman esikuvansa mukaan. Koska luotu ei ole luoja, esiintyy se, esikuvaan verrattuna, epävapaana, keskieräisenä, hakien hänessä vapautensa ja täydellisyytensä. Kaikki elämä on kasvatusta häneksi, toivolle asetettua, vapautukseen aiottua. Vapautukseen kasvatus edellyttää vaali vapautta, ja tämä on meidän pallollamme annettu ainoastaan ihmisille. Sentähden elää maapallomme hänessä henkistä elämäänsä, hän on sen sielu ja vapaa tahto, sentähden sen herra. Sentähden vetää hän myöskin koko hänelle alistuvan alemman luonnon joko kanssansa lankeemukseen tai vapautukseen.

2. Kaikki on ennakolta järjestettyä mitä hellimmällä huolella. Maa on alusta alkaen laitettu tyydyttämään asujantensa tarpeita vuosituhansiksi eteenpäin, jokainen vyöhyke elimistöjänsä varten, jokainen maa kansaansa varten, jokainen seutu alkuasukastaan varten, eikä päinvastoin. Vuorovaikutus on olemassa, mutta "meidän päämme ovat kaikki luetut". Moninaisuus eikä yhteys on elämänehto. 1,400 miljoonasta ihmisestä ei ainoakaan ole toisensa kaltainen, ja maanosista pienin on voimakkain monikansaisuutensa kautta. Ennakkohuolenpito vaikuttaa jokaiseen momenttiin maan kehityksessä ja sen asukasten elämän joka vaiheessa.

3. Ihmissuku, joka on kasvanut samasta juuresta, luotu samaa päämäärää varten ja joka on riippuva samoista elinehdoista, on keskenään solidaarinen, suku yksilön kanssa ja yksilö suvun kanssa. [Godet rakentaa seuraavan progressionin, josta viimeisenä hypoteesina: a) epäorgaaninen materia: suku ilman yksilöä; b) kasvi- ja eläinmaailma: suku, joka hallitsee yksilöä; c) yksilö, joka hallitsee sukua; d) enkelit: yksilö ilman sukua.] Yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Yksilön olemassa olo on turvattu hänen persoonallisuutensa (itsetietoisuutensa) kautta ja hänen oman kehityskulkunsa (mikrokosmos) kautta.

4. Lukemattomat yksilöt käytetään ja heitetään pois, näennäisesti arvottomina, toivottomina, jälkeä jättämättöminä, mutta hietajyväsien tavoin sisältyvinä suuren rakennusaineeseen. Monien elämä on hukkaan mennyttä kansalta ja ihmiskunnalta, mutta ei kukaan elä jättämättä jälkeä itseensä ja ympäristöönsä.

5. Muutamat harvat elinvoimaiset yksilöt valitaan ja kasvatetaan kansan tietoisuuteen, johon sisältyy mahdollisuus kaikenpuoliseen kehitykseen. Kansa on kollektiivinen yksilö, jonka luonteenpiirteet esiintyvät kansassa kootun voiman teroittamina ja keskinäisen vastapainon sitomina. Yksilön itsekkäisyys esiintyy kansassa häikäilemättömänä patriotismin nimellä. Sota on raaka itsekäs vaisto, joka kunnialoistostaan riisuttuna paljastaa villipedon. Kansainoikeus on yritys kesyttää tiikerinpoikia, ennenkun ne ovat kasvaneet suuriksi. "Ikuinen rauha" on kaikkien tunnustama solidaarisuus.

6. Fyysillisesti ja henkisesti ovat kansat elimistöjä, jotka ovat itämisen, kukoistamisen ja kuihtumisen lain alaisia, mutta joilla on järjellisten olentojen itsemääräämiskyky, siis vastuunalaisuus hyvästä ja pahasta.

7. Jokainen vastuunalaisuus jaetaan mitan mukaan, jokainen syyllisyys rangaistaan. Yksi kansa lähetetään toimeenpanemaan tuomiota toisen yli. Jokainen aikakausi tuomitsee edeltäjänsä ja saa tuomionsa jälkeentuleviltaan. Historia on tuomio eri asteissa ja vetoo jälkimaailmaan. Korkein tuomioistuin on aikain takana.

8. Nykyisyydellä on aina juurensa edellisessä ja kukkansa tulevassa. Kaikki nopeasti kukoistava kuihtuu pian. Kaikki pysyväisesti suuri alkaa pienestä, palvelee nöyryydessä, kehittyy koettelemuksissa. Kukoistukseen ja lankeemukseen voivat ulkonaiset syyt vaikuttaa, mutta ulospäin suunnattu voima riippuu kansantietoisuuden ja sisäänpäin suunnattu voima riippuu jumalantietoisuuden intensiteetistä.

9. Kansantietoisuus (kansallisuus) syntyy kolmesta yhdyssiteestä: a) kansantieteellisestä: syntyperästä ja kielestä; b) maantieteellisestä: maasta ja luonnonsuhteista; c) traditsionellisestä: uskonnosta, oikeustajunnasta, kulttuurista, yhteiskunnasta, poliittisista kohtaloista, onnettomuuden ja onnen yhteydestä, ystävyydestä ja vihollisuudesta. Ei mikään näistä kolmesta siteestä yksin aiheuta kansallisuutta, mutta historiallinen traditsiooni valtaa edeltäjänsä ja on kansojen kehto.

10. Kulttuuri (sivilisatsioni) on kansan kukka ja siementyminen. Sen laadusta ja sisällyksestä riippuu, lisääkö vai tyhjentääkö sivilisatsioni kansan elinvoimaa. Kun korkein sivilisatsioni tulee sen jälkeen kuin kansa on saavuttanut korkeimman tietoisuuden itsestään ja korkeimman tietoisuuden jumalasta, seuraa mädäntyminen. Kansa voi elostella pitkät vuosisadat, niinkuin madon syömä puu elää kaarnan mehuista. Sen kaatuminen riippuu tuulenpuuskasta.

11. Kullakin kansalla on tehtävänsä maailman suunnitelmassa ja sisältyy se siihen omituisuudellaan. Pienet kansat valitaan kernaammin välikappaleiksi määräperäisten tarkoitusten toteuttamiseksi kuin suuret ja mahtavat. Miksi? Siksi, että valta ylpistyttää, ja heikkous kasvattaa. Inhimilliset käsitykset suuruudesta ja pienuudesta eivät sisälly maailman suunnitelmaan. Ne esiintyvät siinä usein päinvastoin. Mitta on toinen. Kvantitatiivinen väistyy kvalitatiivisen tieltä.

12. Ihmiselämä liikkuu taivaankappalten ja aurinkokuntain kanssa kierteisesti eteenpäin. Sen päämaali on vapautus kasvatuksen kautta totuudessa ja rakkaudessa esikuvan kaltaisuuteen (kohta 1). Kaikki muut päämaalit — ulkonainen vapaus ja onni, tieto, ihmisyys — haihtuvat itsekkäisiin unelmiin. Jos tämä maallinen elämä olisi kaikki, kieltäisi kuolema maailmanjärjestyksen. Jos siveellinen maailmanjärjestys seisoisi yhdessä kohden, jos uskonnot olisivat vaan tuloksia kansain kulttuurin määrästä, ja intelligenssin edistysaskeleet ainoat todelliset [Buckle, Englands Civilisation, sivut 100, 151 ja 102], niin liikkuisi yksi kehä ihmisiä eteenpäin, kun muut seisoisivat paikallaan, joka on järjetöntä. Ihmisyys ilman jumaluutta päättyy eläimellisyyteen. Ainoa järjellinen lopputarkoitus, minkä historia tuntee, on se vapautus, joka yhtyy uskon ihmiselämälle asettamaan päämäärään: "uuteen ihmiseen".

* * * * *

Kenties kysyy joku, jonain kireänä hetkenä, kuinka nämä peruspiirteet ovat sovitettavat suomenkansan historiaan.

Huomautettakoon tässä vaan eräitä kohtia, jotka voidaan erittäin sovittaa meidän kansaamme. Suomenkansassa ilmenee määräperäisyys huomattavimmin selvässä rotuvalinnassa (5), pitkällisessä kasvatuksessa pienuudessa kovien koettelemusten alla (8), pienten kansain tehtävässä (11) ja aina jatkuvassa edistymisessä sisäiseen vapautumiseen ulkonaisen pakon alla (12). Aikalaisten silmissä niin ääretön taka-askel kuin isoviha osoittautui, sata vuotta jälkeenpäin, edistysaskeleena kansan tietoisuudessa. Kansalla, joka on kokenut sellaisia kohtaloita, ei ole oikeutta joutua epätoivoon tulevaisuudestaan. Se voidaan lyödä maahan, mutta se nousee jälleen. Se ei voi kuolla, ennenkun se on kadottanut itsensä.