KIRKKO

Olen sanonut ja pysyn siinä, että rakastan ja kunnioitan lutherilaista kirkkoamme, ja olen onnellinen siitä, että olen syntynyt sen helmassa, että minua on sen käsivarsilla kannettu kasteeseen ja kristinuskoon, eikä tämä perustu tottumukseen tai auktoriteettiuskoon, vaan elämässä kypsyneeseen vakaumukseen. En mistään hinnasta tahtoisi vaihtaa tunnustusta, joka tyydyttää tietoisuuttani Jumalasta ja on kasvanut kiinni sydänjuuriini; mutta siitä huolimatta olen minä kirkon nykyisiin muotoihin nähden paljonkin eriävällä kannalla. Tämän aineen koskettaminen ei ole minulle vaikea sen vuoksi, että pelkäisin oikaisua kirkon oppineemmilta ja kokeneemmilta jäseniltä, vaan siihen nähden, ett'en tahtoisi lisätä niiden monien toisistaan eriävien ajatussuuntain lukua, jotka nyt ampiaisparvien tavoin surisevat tuon vanhan kunnianarvoisen temppelin ympärillä ja eksyttävät uskovia.

Valtiokirkko vai kansankirkko? Epäilemättä jälkimäinen. Kirkko laissa määriteltyine uskoineen ja valtio palkkaamine pappeineen olisi kristinuskon asettamista lasikaappiin ja sen kansanjuurien repimistä. Kansankirkko ilman yleistä lakia, jätettynä ilman johtoa päivän vaihtelevien mielipiteiden heiteltäväksi, olisi sielujen laillistettua anarkiaa. Jonkunlainen kompromissi näiden molempien kesken olisi saatava aikaan siten, että valtio, s.o. kansan oikeudentunto, tukee kristinuskoa järkähtämättömänä pohjanaan, mutta tunnustaa omantunnon vapauden yksilön järkähtämättömänä oikeutena.

Kuinka yhdistää nämä kaksi ehtoa? Valtio sanoo: me olemme kristitty kansa, me tunnustamme kristinuskon kaikkien lakiemme, laitoksiemme ja kaiken kasvatuksemme pohjana. Jokaisen tuomarin, virkamiehen ja opettajan täytyy tunnustaa Jeesus Kristus, vaikka hän kuuluisikin muihin uskontunnustuksiin kuin lutherilaiseen. Lutherilaisten uskonnon opettajana tulee hänen olla lutherilainen. Kaikissa oppilaitoksissa, paitsi teknillisissä ammattikouluissa, opetetaan uskontoa oppilaiden uskontunnustuksen mukaan. Kristinuskoon kuulumattomat saakoot elää meidän lakiemme turvissa sillä ehdolla, että noudattavat lakejamme, ja harjoittaa elinkeinoja, mutta käännytystyö olkoon heiltä kielletty. Avioliiton rakentaminen kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä olkoon myös sallittu sillä ehdolla, että lapset kasvatetaan kristinuskoon. Vapaa eriuskolaislaki, ei mitään ehtoollispakkoa, vapaa sielunpaimenten vaali, ei mitään keisarinpitäjiä. Valtio valvoo, seurakunta vallitsee ja hallitsee. Ei mitään pappisylimystöä.

Tämä viimemainittu on onneton perintö katooliselta ajalta, samoinkuin pappisvalta valtion armosta on onneton perintö juutalaisilta. Pappisylimystö, kirkkoherrat kirkon paimenten sijassa ovat sietämättömät siellä, missä etevimpien ja ensimmäisten tulee olla kaikkien palvelijoita. Ruotsalainen "prest". (pappi) tulee sanasta presbyteros, joka merkitsee seurakunnan vanhinta. Pappi on pyhän hengen välittäjä ja palvelija, joka ei voi syntyä jokapäiväistä leipää varten tuomiokapitulin valtakirjan kautta. Ei myöskään saa sallia jokaisen suulaan suutarin esiintyä sananjulistajana ja kirkon palvelijana. Kolportöörit hakevat häikäisykeinoja ja saastuttavat usein Jumalan sanaa. Tarkastus on tarpeellinen ja tapahtuu ehkä sopivimmin seurakunnan valitsemien kokeneiden kristittyjen avulla, jotka muodostavat kirkkoraadin. Tämän valtuuttaa taas toimeensa synoodi, jonka eri maanpaikat valitsevat.

Tunnettuja ovat ne kiihoitukset ja ne vehkeet, jotka usein seuraavat papinvaaleja, ja ankarat pakkomääräykset ovat sen vuoksi puolustettavissa. Saakoon kirkkoraati sitä varten määräävän vallan, valitusosoituksella synoodiin. Uusi laki sisältäköön kaikki kansankirkon itsehallinnon osat.

Kaupunkien kirkot olkoot auki joka päivä niinkuin katoolisetkin niille, jotka tuntevat tarvitsevansa siellä hakea Jumalaansa. Hänellä on vähän iloa meidän sunnuntai-kristillisyydestämme. Maalaiskirkoissa jätettäköön tämä riippuvaksi lähinnä asuvien toivomuksista. Seurakunnan sielunpaimen on vapautettava kunnallisista toimista, jotka nyt nielevät niin suuren osan hänen kallista aikaansa.

Nykyisistä kirkonmenoista on monta väärinkäytöstä poistettu, mutta toisia on vielä jälellä. Evankeliumin kahteen kertaan lukeminen on koulukäsky, ja Isä meidän (miksei nyt jo "Meidän isä"?) lukeminen kolmeen kertaan saman jumalanpalveluksen aikana on katolilaisten lörpöttelevää paternoster'ia. Saarnan vanhastaan pinttynyt jakaminen ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan on kaikkea elämää tappava jäännös teoloogisista kouluaineista. On hyvä, että koko seurakunta ottaa osaa virren veisuuseen, eikä niinkuin monin paikoin kuuntele valmista urkulehteriltä, mutta kun kirkkoveisuu useinkin on hyvin vaillinaista, olisi hyvä, jos harjoitetut kansakoulunoppilaat joka seurakunnassa johtaisivat virren veisuuta.

Virsikirjojamme, sekä ruotsalaista, että suomalaista, on komiteain toimesta paljonkin parannettu entisestään, mutta ne ovat kuin ovatkin paikatuita. Kansan hyvinkin yleisen epäluulon niihin oikeuttaa niiden liiaksi uudenaikainen kieli. Olen ruotsalaisessa virsikirjakomiteassa turhaan koettanut osoittaa, että virsi on luonteeltaan henkevöitynyt kansanlaulu. Puustavi kuolettaa. Voima ei ole sanoissa, vaan elämässä.

Saarnamiehistä tuonnempana.

Jumalan henki käy tuulahduksen tavoin läpi maailman eikä sen kulkua voi kukaan laskea. Kaikki ajan vihurit puhaltavat nyt kirkkomme puutteellisia muotoja vastaan, ja moni ennustaa sen pikaista häviötä. Minä en usko niin käyvän. Minä uskon, että se tarvitsee uutta puhdistusta vanhalla pohjalla, ja se on tuleva ensi vuosisadalla. Minä uskon, etteivät kuoleman portit tule olemaan sitä mahtavammat. Ruoho katoo, kansa on kuin ruoho, mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.

31.8.1895.