SAARNAMIES

Kun huomasin itseni kykenemättömäksi lääkärin toimeen, kävin miettimään, eikö minun ehkä pitäisi ruveta lukemaan jumaluusoppia. Mutta tuo dogmatiikka, joka haihduttaa kristinuskon ytimen elottomiksi ajatusdogmeiksi, pelotti minua ja tuntui epämiellyttävältä. Minulla oli rakas ystävä ja sukulainen, pappi, joka toden teolla järjesti elämänsä evankeliumikirjan mukaan; ihailin yhtä tai kahta "kuninkaallisesta papistosta", jotka puhuivat Jumalan hengen sanoja janooville sieluille, mutta useimmat sielunpaimenet olivat minusta palkkapaimenia, joiden sanat kantoivat kauhtanaa ja kaulusta, mutta jotka mielessään ja elämässään palvelivat Mammonaa. Meillä ei ollut silloin vielä valtiopäiviä, mutta kun sittemmin näin pappissäädyn koolla, ei ystävyyteni ja kunnioitukseni useita sen jäseniä kohtaan voinut estää minua saamasta samaa vaikutusta, jota tunsin katsellessani apteekkarien kokousta, mistä tuulahti vastaani rohtojen ja sairashuoneiden lemua.

Nämä univormuihin puetut sielujen parantajat tuntuivat minusta yhdessä joukossa nähtyinä kovin epähenkisiltä keskustellessaan maallisista asioista, ja kaikki papin toimen loisto näytti häviävän säädyssä. Luovuin jumaluusopista.

Toisen kerran näin minä lahjakkaan koulunopettajan esiintyvän ilman papin kaulustaa, ainoastaan tavalliseen mustaan takkiin puettuna, Tukholman baptistikirkossa ja puhuvan sieluille elämän yksinkertaisia sanoja ilman noita tavallisia puheenparsia. En hyväksy baptistien keppihevosta, uutta kastetta, joka on minusta Vapahtajan sanain halveksimista: "sallikaa lasten tulla minun tyköni elkäätkä kieltäkö sitä heiltä"; mutta tuo vilpitön, sytyttävä, elävä elämä, joka pulppusi tämän baptistipapin sanoista, oli minusta parempaa kristillisyyttä kuin moni oikeauskoisen kansankirkon kirjoitettu saarna.

Omat puutteellisuudet ovat opettaneet minua varovasti arvostelemaan muiden puutteita. Tunnen osanottoa tuota vast'alkavaa saarnamiestä kohtaan, joka ahkerasti harjoitteleikse ja tarkkaan miettii ainettaan ja varmuuden vuoksi kirjoittaa saarnansa. Hän tahtoo tunnollisesti täyttää velvollisuutensa, mutta hänen puhujalahjansa eivät ole keskinkertaista paremmat ja kaipaavat harjoitusta. Hän on lukenut saarnansa kuin ulkoläksyn, mutta muisti pettää ja hänen täytyy tuon tuostakin katsoa paperiin. Saarnatuolissa on hämärä, hän ei pääse heti päästä kiinni, hän pysähtyy, etsii, änkyttää muutamia sanoja ja hakee taas. Suuri, äänetön, odottava seurakunta tuolla alhaalla kirkossa leviää kuin pilvi hänen silmäinsä eteen ja hämmentää hänen ajatustensa juoksua. Hän ei näe enää mitään, ei muista mitään, lopettaa saarnansa kesken kaikkea ameneen ja turvautuu käsikirjan määräämiin rukouksiin saarnan jälkeen. Ne hän onneksi muistaa ja hätätilassa on hänellä kirjansa. Nuo monet päät tuolla alhaalla kumartuvat, saarna on päättynyt ja nöyryytetty nuori saarnamies hiipii alas rappuja ja katoo sakastiin. Ei mitään kirkkopahennusta ole tapahtunut, ainoastaan muutamat tottuneet kirkossa kävijät ja pappien arvostelijat kuiskaavat toisilleen apostoolisten jäähyväissanojen jälkeen: "hän hätääntyi".

Seuraavana sunnuntaina näen minä toisen papin kirkon puhujalavalla. Hän on sileäleukainen keski-ikäinen mies, kaulassa hyvin kiilloitettu kaulustin, ja sujuvalla puhelahjalla varustettu taitava saarnamies. Ei aikoihin ole hän enää saarnojansa kirjoittanut, eivätkä ne tuota hänelle suurta vaikeutta. Hän on silmäillyt päivän tekstiä ja merkinnyt kohdat 1, 2, 3 saarnaoppaastaan. Hän puhuu tunnin ajan kuin kirjasta: ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin edespäin. Kyllähän usein kerrotaan samoja asioita, täytyyhän kuulijoihin tyrkyttää sanoja, kun puuttuu ajatuksia, mutta sanatulva jatkuu keskeymättä ja tavanmukaisen kolmantensa ja neljäntensä jälkeen pääsee hän onnellisesti loppuun. Vanhat kirkkomiehet sanovat toisilleen: se oli hyvä saarna! Joka merkitsee sitä, että kaikki kävi niinkuin pitikin, vaikk'ei jättänytkään mitään jälkeä. Ja saarnamies itse sanoo kotiin tultuaan vaimolleen: oli vahinko, mamma, ett'et ollut kirkossa tänään!

Seuraavana sunnuntaina esiintyy vaalisaarnaaja, hänkin vanhempi pappismies, joka on kokenut ammatissaan ja harjaantunut voittamaan ääniä papinvaaleissa. Hän on perinpohjin valmistautunut sulattamaan kovimpiakin sydämmiä, joskaan ei vaalimiesten, niin ainakin heidän vaimojensa. Hän alkaa heti tuolla laulavalla äänellä, jota moni pitää jumalisuuden oikeana leimana. Tämän itkevän esityksen kanssa on sopusoinnussa selonteko kaikesta siitä liikuttavasta, jonka siihen tottunut ja taitava saarnamies voipi puristaa jokaisesta saarnatekstistä. Ei kestä kauvan, ennenkun eukkojen kokoon käärityt nenäliinat etsivät juoksevia kyynelvirtoja. Lopulta kuuluvat tukahdetut nyyhkytykset, jotka ovat jokaisen saarnamiehen oikea ylpeys, vastaavan hänen omaan itkuiseen ääneensä. Tämä pappi on välttämättä valittava. Semmoinen jumalinen mies! Ja kuinka hän saarnaa! Hän voisi kiviä liikuttaa…

Jos näihin kolmeen lisätään neljäs, joka kuivasti kuin sanakirja ja kylmästi kuin talvinen uusikuu esittää katkismuksen pääkappaleet uuvuttavalla yksitoikkoisuudella, tai viides, joka päin vastoin kuin hänen kolmas virkaveljensä julistaa puustavin tuomiota kaikkien eri tavalla ajattelevien yli, — niin missä on pappi? Missä on rakkauden evankeliumi, joka on eroittamattomasti yhdistetty vanhurskaan Herran Jumalan pyhyyden vaatimukseen? Missä on lohduttaja kaikissa suruissa, auttaja kaikissa vaikeuksissa, Kristuksen seuraaja kaikille niille, jotka tekevät työtä ja ovat raskautetut? Sanoja, sanoja, sanoja! Missä on hän, joka sanoi: ne sanat, joita puhun teille, ovat henkeä ja elämää?

Tiedätkö sinä, saarnamies, joka seisot siinä yläpuolella seurakuntalaisiasi heidän luottamuksensa kutsumana ja kutsumana Mestarisi olemaan hänen kylvömiehenään tuolla suurella, hedelmällisellä vaimolla, tiedätkö sinä, kenelle sinä puhut? Ymmärrätkö sinä, ett'et seiso siinä täyttämässä virkavelvollisuuttasi ja sitten hyvän omantunnon rauha rinnassasi istuaksesi odottavaan päivällispöytääsi? Oletko unhottanut puhuvasi sadoille, ja taaskin sadoille janooville sieluille, jotka tunkeilevat ympärilläsi juodaksensa sanoistasi iankaikkisen elämän virvoittavaa vettä? Tänne tullessaan ne eivät tule kouluun eivätkä kinkerille tavaillakseen opituita läksyjään ja saamaan todistusta kristinopin taidostaan. Tänne tulevat he vapaasti ja ilman pakkoa Kristuksen seurakunnan jäseninä, monet ehkä tottumuksesta ja tavasta, mutta monet myöskin sielun sisimmästä tarpeesta kuullakseen Jumalan äänen puhuvan sinun huuliltasi. Mitä annat sinä heille? Mikä tuomio odottaa sinua, jos sinä annat heille kiviä leivän asemasta, sanoja hengen asemasta? Paljon syvemmälle täytyy sinun nöyrtyä kuin nöyrryt tuossa painaessasi alas pääsi ja ajattelemattomasti ladellaksesi Isämeitääsi; — nöyrry, tomu, iankaikkisen hengen eteen, jonka edustaja olet! Kuule hänen ääntänsä, joka sanoo sinulle: Samuel! Ja vastaa niinkuin Samuel: Herra, sinun palvelijasi kuulee! Katso, hän käy maailman läpi meidän aikanamme ja kaikkina aikoina niinkuin meren aalto ja pyörremyrsky, mutta sinä matelet maassa ulkoa opittuine sunnuntailäksyinesi! Mene, seuraa häntä, puhu, mutta elä puhu omia sanojasi, voimaton, vaan puhu hänen sanojaan, jos tahdot, että sielut sinua kuulevat ja huomaavat siitä muun hedelmän kypsyvän kuin henkisen unen tai muun palkan koituvan kuin palkkapaimenen palkan: nuo määrätyt tynnörisi jyviä vuodessa!

Niin, minä tiedän, että Jumalan henki puhuu kuuluvasti meidänkin aikanamme, puhuu heikoin tomusta tehdyin kielin, mutta kuitenkin kielin, joissa Mestarin voima puhuu. Näiden rasitetuilla olkapäillä lepää vielä muodoissaan puutteellinen kirkko Kristuksen sanan kalliolla. Tule sinäkin yhdeksi heistä!

1.11.1890. 2.9.1895.