KAIKKI-YHTEISYYS

Elämä on täynnä arvoituksia. Ensi vuonna, sanoo tilastotiede, tulee tässä maassa tapahtumaan niin ja niin monta tapaturmaa, varkautta, ryöväystä ja murhaa, niin ja niin monet tulevat sokeiksi, kuuroiksi, halvatuiksi, mielipuoliksi, juomareiksi, myrkyttäjiksi, väärentäjiksi, itsemurhaajiksi. Turhaan me vedoten ihmisen vapaaseen tahtoon panemme vastalauseemme, joskaan ei onnettomuutta, niin ainakin rikosta vastaan. Kauhuksemme toteutuvat kaikki nämä ennustukset ja vaikkakin numerot ovat epätasaiset lyhemmiltä ajanjaksoilta, ovat ne aina pysyvät ja säännölliset pitemmiltä. Vähennys yhtenä vuonna synnyttää enennyksen toisena. Kuinka on tämä selitettävissä? Olemme olevinamme vapaita ja huomaamme olevamme luonnon voimain orjia!

Eikä sillä hyvä. Ensi vuonna tulevat nälänhätä, kulkutaudit, sodat, tulvat, maanjäristykset tuhoamaan niin ja niin monta ihmistä. Ensi vuonna tulee niin ja niin monta laivaa joutumaan haaksirikkoon, niin ja niin monta tulipaloa syttymään, niin ja niin monta syntymään ja niin ja niin monta kuolemaan. Pahat ja hyvät, syylliset ja syyttömät joutuvat saman kohtalon alaisiksi. Minkätähden? Niin, minkätähden on kirjoitettu, että Jumala rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen? Onko sitten Jumala julmempi kuin mikään tyranni maan päällä?

Eikä vielä silläkään hyvä: ihminen, esi-isä, on tehnyt syntiä, ja suku sukunsa perästä saa polvi polvelta pitkien aikojen kuluessa kantaa seurauksia hänen synnistään! Ihminen, Kristus, on yksin vanhurskaudessaan täyttänyt Jumalan lain, ja suku sukunsa perästä tulee ikuisiksi ajoiksi osalliseksi hänen vanhurskaudestaan, ne näet, jotka uskovat hänen nimeensä!

Jumala antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille maailmassa. Vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on kätkettynä yhdessä ainoassa sanassa: kaikki-yhteisyys, joka merkitsee kaikkein yhteistä ja keskinäistä vastuunalaisuutta, yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Sama veri, sama liha ja luu, sama henki, sama sielu, samat puutteet ja edut, sama kehitys ja sama tarkoitusperä on maailman järjestyksen kannalta meillä kaikilla. Se on raudankova, kauhea side, rikki repimätön kuparikahle, joka sitoo kaikki ihmiset ilman eroitusta samaan tuomioon.

Me nääntyisimme kaikki tämän taipumattoman kohtalon alle, ell'emme löytäisi kaikkea sovittavaa vastapainoa Jumalan vapaassa armossa, jota eivät mitkään rajoitukset sido. Rakkauden katsantokanta on korkeampi kuin luonnon järjestyksen. Samalla kun suvun kaikki-yhteisyys kietoo meitä synnin ja kuoleman kahleihin, jakavat Jumalan rakkaus ja Kristuksen sovitus korkeampaa oikeutta. Tässä astuu yksilö esiin ja suku väistyy takaisin. Se syyllisyys, joka on meissä kaikissa, on asteettainen syyllisyys, joka riippuu uskosta ja töistä. Mikä ihmeellinen viisaus! Jokainen meistä punnitaan: punnitaan perinnölliset taipumuksemme, voimamme tai heikkoutemme, ympäristömme aina kehdosta alkaen, kasvatuksemme, kohtalomme ja niiden vaikutus aina hautaan saakka, ja niiden mittain mukaan pannaan meidän tiliimme syntiset ajatuksemme ja syntiset tekomme. Toisessa vaakakupissa on Kristuksen sovitus ja ihmisen usko, ja uskokin on pantu asteihin. Uskon mittana on sen vilpittömyys eikä sen voima. Vanhurskaus tuomitsee, armo antaa anteeksi. Lopputuomio lykätään aikain loppuun, mutta luopi se varjonsa jo maalliseenkin elämään.

Miksi nurkua epävapaan luonnonlain taipumattomuutta? Miksi ei kernaammin kääntää kasvojaan siihen armahtavaan rakkauteen, joka tasoittaa kaikki näennäiset vääryydet, vastaa kalkkiin vastaamatta jääneihin kysymyksiin ja antaa aina etsivän, tutkivan, ikävöivän ihmishengen löytää olemisensa tarkoituksen kuivumattomassa alkulähteessään.

6.8.1895.