PAINETUN SANAN EDESVASTAUS

Ajatus istui ääneti yksinäisessä luostarikammiossaan, kyllästyi hautomaan omaa itseään, lähti maailmalle ja löysi sanoja. Sana tuli ajatuksen ruumiiksi, muuttui toiminnaksi ja loi maailman.

Sana oli katoava ääni, etsi jalansijaa ja löysi kirjoituksen. Kirjoitus säilytti sanan, mutta oli kytketty lehteensä, haki siipiä ja löysi painokoneen. Tiedonannon kannalta katsoen on sana ajatuksen toukka, kirjoitus sen kotelo, painokone sen täysivalmis perhonen. Nämä kolme kehitysmuotoa jakavat maailman historian itsensä mukaan.

Jokaisessa näistä muodoista kasvaa ajatuksen voiman kanssa myöskin sen vastuunalaisuus. Jumala yksin tuomitsee sanattoman ajatuksen. Puhuttu sana tuomitaan todistajain sanan mukaan, kirjoitettu todistaa itse itsestään, painettu sana seisoo kaikkien tuomioistuimen edessä. Sillä puhuttu tai kirjoitettu sana on keskustelua muutamain harvain kanssa, painettu on keskustelua koko maailman kanssa.

Painettua sanaa ei voi mikään rajoittaa ajan ja paikan rajain sisällä. Se syntyy tänään ja elää vuosisatoja. Se osaa kaikkialle, tulvailee läpi kaikkien porttien ja rakojen. Päästyään kerran liikkeelle, ei se ole minkään ihmisvoiman kiinni saatavissa. Lyö kuoliaaksi se kurikalla: lyöt ilmaan! Polta se: polta ajatus! Sensuuri on hullutusta; ei ole mitään muuta sulkua painetulle sanalle kuin kaiken lukutaidon hävittäminen. Mutta sekin sulku murtuu, sillä jos joku kansa saataisiinkin palautetuksi raakalaisen tietämättömyyden kannalle, olisi aina joku tietäjä, joka osaisi merkkejä selittää.

Mutta nyt ei kirjoitettu sana, joka lyö maahan ja nostaa maasta, kuolettaa ja antaa elämää, ole ainoastaan toimintaa, mutta tuhatkertaista toimintaa, joka lähtee tuhansin jaloin ja tuhansin käsin aikaansaamaan pahaa tai hyvää. Kuinka on tämä toiminta todistettava ja tuomittava? Vapaa yhteiskunta voi yhtä vähän tulla toimeen ilman painolakia kuin kivihuoneista rakennettu kaupunki voi tulla toimeen ilman paloruiskua. Kuinka vangita sana, joka on joustava kuin ilma? Valaoikeuksienko avulla? Sitä on koetettu: keino on välistä parempi, välistä huonompi kuin ei mikään keino.

Kysymys on pulmallinen. Vapaa, lain kautta järjestetty sananvapaus on yhteiskunnan elinilma. Ei ole mitään muuta kestävää muuria sanan väärinkäytöstä vastaan kuin yleisen mielipiteen paino, joka rajottaa sen käyttämisen. Paino painoa vastaan.

On turhaa sanoa kirjailijalle: hyvä herra tai rouva, ettekö ymmärrä, että se sana, jonka heitätte maailmalle tänään, tulee tuomitsemaan teitä haudallanne? Se ei ole enää teidän ettekä tiedä, missä se tulee juurtumaan; ette aavista, missä se hedelmänsä tekee, ja edesvastaus on teidän.

Yhtä turhaa on sanoa kustantajalle: hyvä herra, tarkastakaa sitä teosta, jonka julkaisette, sillä te saatte osanne sen tuomiosta! Kirjailija kirjoittaa hetken innostuksessa; te arvostelette kylmäverisesti hänen työtänsä, sen tähden on teidän edesvastuunne suurempi. Jos te myrkytätte kaivon, ette voi edes puolustautua sillä, että se, joka siitä juo, syyttäköön itseään, sillä te olette reklaameillanne tehneet kaiken voitavanne houkutellaksenne siitä juomaan.

Kaikki tämä on jo sanottu satoja kertoja ennen ja yhtä usein unhotettu. Mutta vaikka huonon kirjallisuuden lukijaa olisikin sata kertaa tätä ennen muistutettu hänen osallisuudestaan tähän pahaan, tahtoisin minä kerran vielä sanoa hänelle: miksi ostatte te semmoista, jota teidän paremman arvostelunne täytyy halveksia? Ettekö tiedä, että juuri te ylläpidätte ja edistätte tuota kurjaa kirjallisuutta? Ilman teidän pennejänne ja markkojanne ei sitä ilmestyisi. Ilman lukijakuntaa kirjoittaa kirjailija yksinpuheluja ainoastaan latojalle; se väsyttää lopulta ja kannattaa huonosti. Hyvä herra tai neiti, te ette ansaitse parempaa kirjallisuutta kuin mitä luette ettekä voi vaatia, että arvostelullenne mitään arvoa annettaisiin!

Painoasetus on välttämätön, mutta on aina heikkouden merkki. Ei ole mitään muita tokeita kurjaa sanaa vastaan kuin yleinen ylenkatse. Ei mistään hinnasta, ei edes väärinkäytösten pelossa saa kansa luopua vapaan sanan oikeudesta.

Ell'en olisikaan niinä kohta viitenä kymmenenä vuotena, joiden kuluessa olen ollut tekemisissä paperin ja painomusteen kanssa, muuta oppinutkaan, niin olen kuitenkin oppinut pelkäämään sanan edesvastausta. Elämä on paljoa enemmän vaikutuksia kuin tekoja. Kun nyt jumalallinen ja inhimillinen laki tuomitsee noin ankarasti tekoja, kuinka paljoa ankarammin onkaan tuomittava vaikutus, joka on teon juuri!

Olin kuusitoistavuotias kokematon ylioppilas, kun eräässä huutokaupassa sain käsiini aikoinaan paljon luetun, mutta nyt jo kauvan sitten unhotetun kirjan nimeltä "Nouveau Parterre du Parnasse François", painettu Haagissa v. 1739. Se oli valikoima sen ajan uusinta runoutta, erittäin sukkelaa, mutta samalla hillitöntä pilaa kaikesta, mikä on pyhää ja puhdasta. Että kirja oli ollut ilmaus aikansa korkeimmasta sivistyksestä ja vaikuttanut sen etevimpiin edustajiin, se näkyi sen omistajain kansiin kirjoittamista omakätisistä nimikirjoituksista: Hedvig Charlotta Nordenflycht, Carl Gustaf Tessin, Carl Fredrik Mennander. Ja mitä likaa kuitenkin, näistä kuuluisista nimistä huolimatta! Se takertui kiinni nuorukaisen vilkkaaseen mielikuvitukseen, se tahrasi hänen pilaantumattoman maailman katsomuksensa ja tarvittiin vuosien taisteluita, lankeemuksia ja parannuksia sen poistamiseksi, joka ei ehkä koskaan oikein onnistunut. Kuinka monta nuorta sydäntä olikaan tämä ainoa pieni 272-sivuinen duodeesi jo turmellut yhden vuosisadan kuluessa!

Tottahan on, että inhimilliset intohimot eivät koskaan katoo. Kaikissa maissa ja kaikissa suuremmissa kaupungeissa tulee aina olemaan roskajoukkoa. Mutta tämä roska ei saa koskaan pöyhistäytyä kansan edustajaksi, sen kirjallisuus ei saa anastaa itselleen ajan suunnan merkitystä! Jos se sitä koettaa, on vakaa sana, johon he vetoovat, nouseva heitä vastaan, paljastava heidät ja antava heidät ylenkatseelle alttiiksi.

Jokainen sana on siemen, josta vaikutuksia itää, mutta painettu sana on kaikkien oma, se on rajoittamaton. Painettu sana lentää ulos maailmaan kuin haavan untuva, jota kevättuuli levittelee: ei kukaan tiedä, mihin se kerran on juurtuva; ei kukaan voi laskea niitä taimia, jotka tänään, huomenna tai miespolvien kuluttua versovat sen siemenestä. Harvoin ajattelemme sitä nuoruutemme päivinä. Kirjoitusmuste vuotaa niin keveästi kynästä ja tuntuu niin omituisen viehättävältä, mustenee ja saa täysikelpoisuuden mainekirjan, kun painomuste sen jalostaa. Mutta se sana ei ole enää minun…

6.7.1887.