IHMINEN MAAILMANKAIKKEUDESSA

Jos on katsottava turhamaisuudeksi, että ihminen luulee olevansa luotu Jumalan kuvaksi, annettakoon se hänelle anteeksi sentähden, että hän tuntee ainoastaan alhaisempia, itsensä alapuolella olevia elimistöjä, joihin hän voi verrata itseään. Hän hakee korkeampaa vertauskohtaa, mutta löytää yläpuolella itseään ainoastaan Jumalan. Kun ei hänellä ole mitään aavistusta Jumalan persoonallisesta muodosta, olettaa hän väärinkäsitetyn ilmoitetun sanan johdosta, että hänen oma muotonsa on jälkipainos Jumalan muodosta, vaikkakin äärettömästi pienennettynä. Mutta ilmoitettu sana ei voi tarkoittaa ulkomuotoa. Jumalan kuva ihmisessä on käsitettävä henkisesti ja ajateltava älyllisesti, vapaalla tahdolla, omallatunnolla, kehityksen mahdollisuudella ja kuolemattomuuden elon siemenellä varustetuksi hengeksi. Ihminen luulee kuitenkin oman muotonsa täydellisemmäksi ja kuvaa sen vuoksi Jumalan ja enkelit inhimillisissä muodoissa, varustaen kuitenkin enkelit siivillä, koska hän ajattelee heidät lentäviksi.

Hän ei tyydy kuvaamaan Jumalaa ainoastaan ihmisen muotoisena, hän antaa hänelle myöskin ihmisen ajatuksia, sanoja, tunteita, haluja ja himoja. Nauramme Homeron jumalille, jotka aseilla varustettuina käyvät taistelemaan kuolevaisten rivissä, mutta mitä on vanhan testamentin vihastuva, vihaava, kostava ja julma Jumala muuta kuin ihmisen kuva. Ne ovat lasten käsityksiä ja lasten lauseita sellaiset, että Mooses näki Jumalan selän. Vähitellen muuttuu Jumala rakastavammaksi ja henkisemmäksi olennoksi, kunnes Kristus, samalla kun hän selvyyden vuoksi käyttää inhimillisiä vertauksia, nimenomaan sanoo: Jumala on henki ja tahtoo, että häntä on palveltava hengessä ja totuudessa.

Emme tapaa mitään olentoa maailman-kaikkeudessa, johon voisimme verrata itseämme. Me voimme lapsellisten esi-isäimme tavoin ajatella olevamme luotujen olentojen ensimmäisiä tai voimme me niinkuin pessimistit pitää itseämme epätäydellisimpinä. Luultavinta on, että olemme väliasteessa meitä korkeampien ja toisten meitä alempien olentojen välillä. Jo Herder huomautti, että maamme on keskellä aurinkokuntaa, josta seuraisi, että olemme kehittyneempiä kuin nuoremman Venustähden asukkaat ja kehittymättömämpiä kuin Marsin, joka on vanhempi kuin maanpallo. Asukkaista juoksevassa tilassa olevalla Jupiterilla ja kaukaisemmilla kiertotähdillä, kiintotähdistä puhumattakaan, ei meillä ole mitään käsitystä. Vertaamalla maanpalloa niihin joudumme ajattelemaan, että kaikki taivaankappaleet ovat, ovat olleet tai tulevat olemaan asutut. Mutta varmaa se ei suinkaan ole. Meistä näyttää mahdottomalta, että auringossa ja pyrstötähdissä voisi olla eläviä olentoja. Tuo suuri määrä hengetöntä maailman avaruudessa harhailevaa tomua on ehkä tarkoitettu synnyttämään uusia taivaankappaleita tai ylläpitämään aurinkojen lämmön säteilyä. Kuka sanoo, ett'ei avaruuksissakin ole erämaita?

Kuuta arvellaan asumattomaksi, ilman vettä ja ilmaa, ikäänkuin meidän uteliaisuutemme kiusaksi. Tähän olettamiseen ei meillä ole muuta todistusta kuin maassa eläväin elimistöjen tarpeet. Vaan kuka sanoo meille, ett'ei elämää voi olla ilman vettä ja ilmaa? Ollen lähin naapurimme kuun jälkeen on Marstähti joutunut uusimpain tutkimustemme esineeksi. On luultu siellä huomattavan järjellisten ihmisten mietittyjä töitä, kanavia; haaveillaan liikeyhteyden aikaansaamista mittausopillisten kuvioiden tapaan tehtyjen merkkitulien avulla. Ei mikään ole mahdotonta. Spektraalianalyysi osoittaa, että aurinkokuntamme aineelliset osat ovat, muutamia vielä tuntemattomia aineita lukuunottamatta, samat kuin maanpallon ja viittaavat yhteiseen alkuperään.

Ollen maailman kansalainen voi ihminen vedota eräihin yhtäläisyyksiin maailman-kaikkeuden kanssa. Hänen päänsä on pallonmuotoinen samoin kun taivaan kappaleet, hänen kiireensä on kuin taivaan kupukansi. Jos oletamme kiekuran liikunnan perusvoimaksi, tapaamme ihmisessä sen pehmoset aaltoviivat. Ihmisen silmissä tuikkaa tähtien valo. Veren kulku sydämmeen ja sieltä pois muistuttaa vetovoimaa ja taivaankappalten liikkeitä. Ihmisen ajatus on samoinkuin maailmankaikkeus riippumaton ajasta ja paikasta. Ihmishenki on syvyyteensä ja liikevoimaansa nähden sukua äärettömälle maailman avaruudelle ja hakee vaistomaisesti jotain kiintonaista paikkaa lepoa löytääkseen. Näihin vertailuihin nähden tuntuu hiukan köyhältä, johtaa ihmisen elimistöä alemmista ja alimmista olemusmuodoista. Lähintä puuttuvaa rengasta ihmisestä apinaan, hännällistä ihmistä, ei valitettavasti ole löydetty, yhtä vähän kuin on löydetty tuota luultua alkulimaa, protoplasmaakaan.

Miksi ei tahdota tunnustaa ihmistä vapaaksi luoduksi olennoksi? Miksi tahdotaan sitoa hänen olemistaan alempain elimistöjen asteettaiseen kehitykseen? Eikö hänellä maallisessa ruumiissaan jo ole tarpeeksi tomua ja katoavaisuutta? Miksi vielä kytkeä hänen vapaa henkensä aineen kehityssarjaan? Olen nähnyt erään kirjan kansikuvan, jossa tahdotaan todistaa, että koiran ja ihmisen sikiöt ennen syntymistä ovat hiuskarvalleen toistensa näköiset. Miksi unohti tekijä liiallisessa ujoudessaan varoittamasta luontoa? Olisihan luonto voinut yhtäläisyyden eksyttämänä tunnustaa koiran herrakseen ja haltijakseen.

Oi sinua ihmeellinen ihmisolento, joka kukistat maan ja mittaat taivaat, kuinka ylpeilisitkään sinä voimistasi, jos et samalla olisi turvaton lapsi, joka kantaa aarteensa hauraassa saviastiassa, minkä tuulenpuuska voi maahan murskata! Ihminen on kuin kukkanen kedolla; kun tuuli sen yli puhaltaa, ei se enää ole siinä, eikä tunne enää paikkaansa. Mutta Herran armo kestää suvusta sukuun niille, jotka häntä pelkäävät.

16.3.1895.