LAPSI

Joskin elimellinen elämä on kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jolla vaan keskustassaan on jotain verrannollista voimaa, niin on tämä voima kuitenkin elämän tarkoitus, sen raison d'être. Lapsuus ja vanhuus ovat alku ja loppu, hyvää-huomenta ja hyvää-yötä. Maailmanhistoriallisessa merkityksessään on elämä kuolematonta voimaa, ja Jumalan voimassa ainoaa todellista, koska kuolema on ainoastaan ylimeno elämästä elämään.

Elämän lyhyt kiertokulku kehityksen sisässä, jonka laajuus on ainoastaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on nöyryytys ihmishengen ylpeydelle, mutta sopii ihmeellisen hyvin kiertotähtien kulkuaikoihin. Muutamien satojen tai tuhansien vuosien vanha ihminen olisi kuin kuivettunut, aikojen homeen peittämä mumia, joka olisi kauhistus ihmiselle itselleenkin. Nyt ehtii inhimillinen suuruus tuskin pöyhistäytyä, ennenkun sen vuori jo särkyy. Elinvoimien uudistus jouduttaa kehitystä. Alkuunpanija kuolee pois keskentekoisesta työstään; seuraava sukupolvi täydentää ja laajentaa työtä. Eläissään hän kätkee itsessään kaiken edellisen elämän ja jättää suuren perintönsä lisättynä jälkeläisilleen.

Lapsi alkaa siinä, missä kaikki elämä alkaa, äidin kohdussa, sen ensimmäinen elämä on kasvin elämää. Se elostelee, juo, nukkuu, itkee ja hymyilee siitä tietämättään. Salaperäisiä elimellisiä muutoksia tapahtuu. Aivot ja pääkallo vahvovat, ruuansulattimet kehittyvät, hampaat näyttäytyvät. Ruumis ja sielu kasvavat yhtä rintaa. Ensimmäinen, toinen ja kolmas ymmärrettävä ääni syntyy tavallisesti sattumalta, ja saadaan niiden jatkoa usein kauvankin odottaa. Neljäs ääni on kuin auringonnousu; se on ensimmäinen itsetietoisuuden ilmaus. Sitten seuraavat ensimmäiset askeleet, ensimmäinen tahto, ensimmäinen mielikuvitus matkimisen muodossa, ja ensimmäinen tunne, joka ilmestyy joko mieltymyksenä tai inhona. Lasten taudit ovat kehitysasteita. Kolmen ja neljän vuoden välillä esiintyvät taipumukset ja muisto. Kahdeksan ja kymmenen vuoden vaiheilla on lapsimaailman näköpiiri niin laajentunut kuin se voi olla särkymättä, ja nyt alkaa elämän, kirjan ja koulun vaikutuksen alainen päiväntasausaika. On vanhamaisia lapsia, samoinkuin on myöhään kehittyneitä.

Ruumiin kehitys on ajanut sielunkehityksen edelle. Mutta kahdennellatoista vuodella — aikaisemmin tai myöhemmin — syntyy niin syvä kuilu, ett'ei elämässä sen syvempää. Mikä on tavallinen lapsi? Elä vastaa minulle: viaton lapsi. Ei, lapsi ei ole viaton siinä tarkoituksessa, että se olisi ilman syntiä, itsekkäisyyttä, kateutta, itsepäisyyttä ja muita vikoja, perityitä tai opituita; ne ilmaantuvat jo ennen kuin lapsi tuskin voi puhuakaan. Lapsi on viaton ainoastaan siinä tarkoituksessa, että se ei ole teoistaan vastuunalainen. Se ei voi yhdistää syytä ja vaikutusta, tekoa ja sen seurausta; se toimii välittömästi hetkellisten vaikutuksien mukaan. Rikos ja rangaistus, syy ja anteeksianto ovat hyvin tunnetuita, mutta vaikuttimet ovat tuntemattomia. Ja tämä syyntakeettomuus ja välittömyys, joka on lapsen heikkous, on samalla sen suurin voima. Aiheeton teko voi mennä harhaan ja vahingoittaa, mutta harkinnan puutteesta syntyy tarkoituksien puhtautta ja hartautta ja luottamusta, jotka epäilemättä ovat niitä ominaisuuksia, joita Kristus vaatii taivaan valtakuntaan pyrkiviltä. Täytyy ymmärtää tämä ollakseen lasta halveksimatta. Nostakaamme ennemminkin katseemme sameasta näköpiiristämme kohden uskollista, kirkasta lapsensilmää.

Syynä on se, että lapsi näkee maailman kokonaisena ja rikkomatonna, se on, niinkuin sanotaan, objektiivisena. Täysikasvuisen mielessä olevaa juopaa luonnon ja hengen välillä ei ole tässä satumaailmassa. Leikkikalu elää ja on sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä laulaa, kukka iloitsee ja suree; kaikella luonnossa on elämänsä, äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta, ja lapsi ymmärtää heidät. Jos lapsi yhtäkkiä muutettaisiin satoja penikulmia entiseltä paikaltaan, ei se hämmästyisi siitä vähääkään. Tässä korkeassa ja rakastettavassa objektiivisessa katsantotavassa tunnemme me alku-ihmisen ja hänen kadotetun paratiisinsa. Käärmeitä piilee sen kukkien alla, mutta lapsi ei ymmärrä niitä eikä pelkää niitä. Miksi opettaa sitä pelkäämään?

Juopa! juopa! Ensimmäisen nuoruuden portilla seisoo rakennusmestari, joka on kohottanut korkeita muuria maailmassa, mutta muurin lapsuuden Eedenin ympärillä repii hän säälittä maahan. Mietintö särkee maailman pirstaleiksi. Se tunkee kuin teräskiila luonnon ja hengen väliin, se kysyy ja kaikki särkyy. Lapsikin kysyy ja kysyy usein itsepintaisesti, mutta se ei tutki vastausta, se uskoo. Mietintä ei mitään usko, se vaatii todistuksia. Ja tämä maailman ensimmäinen ja suurin pedagoogi, joka alkaa opetuksensa jo ennen minkään koulun alkamista, ei lakkaa ennen kuin hän on repinyt lapsen onnellisen ja ehyen maailman tuhanneksi repaleeksi tuulen viedä.

Elkäämme nurkuko sitä, mikä on välttämätöntä. Mietintä on henkivoima, maailman voima, sen täytyy tulla, se on kehityksen ponnistin ja sen ehto. Mutta se ei saa tulla ennen aikojaan. Se ei saa muuttaa nuppua ja kukkaa heti kohta hedelmäksi, sillä siitä syntyy epäkypsä raakile. Voi teitä vanhemmat, tädit ja viisaat koulumestarit, jotka ennen aikojaan tahdotte nostaa ymmärtämättömän lapsen omalle, muka korkeammalle kannalle; jos te voisitte aavistaa, minkä maailman te olette hävittäneet, ei kaikki viisautenne riittäisi ostamaan takaisin niitä uskon ja onnen aarteita, jotka olette riistäneet paljaaksi ryöstetyltä lapseltanne.

Ei ole mitään hedelmällisempää maanalaa hyville ja huonoille siemenille kuin lapsen sydän. Sana itää, saatu vaikutus juurtuu, rakkaus kantaa hedelmiä. Sanotaan, että lapset helposti unohtavat. Niin, heidän mielensä on onneksi syntyjään keveä. Elämän pienet ja suuret surut kulkevat heidän ohitsensa kuin jäljettömät tuulenpuuskat. Unhotus on siinä, että he elävät aina uusista vaikutuksista, niinkuin perho elää auringosta. Onnellinen aika, jolloin

Pahe oli peikko vain Ja surut unohdin, Kun muista, paitse luvustain Huoletta iloitsin.

Niin, onnellinen aika, kun luulee olevansa kaikki, uskoo kaikki, tietää kaikki ja taitaa kaikki.

18.6.1895.