YÖN TYTÄR JA PÄIVÄN POIKA.
Reading edition
Ken kultaruuhess' soutaa viel' aamun aavikolla, jo tähti lailla lumpeen luo silmäluomen umpeen, ken soutaa kuutamolla?
Yön tytär siellä istuu ja itkee ikäväänsä, ja katse on niin tumma, ja mieli on niin kumma, hän nojaa käsiin päänsä.
Jää kyynel ripsein rakoon kuin kastehelmi kukkaan, hän soutaa ja hän huopaa ja kaihoo sädejuopaa, oi, soutaako hän hukkaan!
Ja kultaruuhi liukuu, se himmeten jo hohtaa pois avaruuten silloin. — Yön tytär, milloin, milloin hän Päivän pojan kohtaa?
Ei Päivän poikasella nyt kisaan aikaa riitä. Yön tytär sit' ei sano, mut mykän lemmen jano, ken tietää, tietää siitä!
Sen tietää yksin tähdet, yön kuu ja taivas tumma, sen tietää kaste puussa, sen tietää neito kuussa, se taru on niin kumma.