JALOPEURA JA IHMINEN.
Reading edition
Jossain Himalain vuoristossa istui kerran vanha jalopeura, kaikkein eläimien ensimmäinen, suuri oli hällä orjaseura.
Apina se tutki tietäjänä tähdenlentoa ja uutta kuuta, käytti tähystäjätorninansa kultapähkinäistä kookospuuta.
Viel' ei aasi tiennyt aisan vaivaa, kirkui vapaana ja viisahana, hepo kilpaa juoksi suden kanssa, niinkuin teiri lensi kesy kana.
Levoss' oli maa ja ilma, taivas, levoss' suuri, pyhä luomakunta, päivä paistoi aina, ruoka maistui, milloin hyvänsä sai kukin unta.
Virkkoi apina nyt kookospuusta: "uuden eläimen mun silmäin keksi, olkimajan uutta asukasta sanotaan, oon kuullut, 'ihmiseksi'.
Jauhaa kivellä ja kylvää viljaa, hän on kasvoiltansa aivan sorja, salamalt' on varmaan tulen saanut, mut ei oo hän niinkuin minä orja.
Oisko serkkuni tai pikkuserkku, puuttuu loppunivel, miss' on lisä? Tuntuu kuin hän oisi toinen minä tai ma oisin hälle kanta-isä.
Siin' on sentään pieni jos ja mutta, häntä vain se eroittavi meitä, minä puissa elän, hän on maassa, käymme maailmassa eri teitä!"
Silloin virkkoi vanha jalopeura: "saispa aatoksesi olla muissa, olet, hullu, nähnyt hullun unta, sulla serkkuja on maassa, puissa."
Kului aika, vanha jalopeura unohti jo sanat neuvoniekan, silloin tuli joku tuntematon astui luokse yli kuuman hiekan.
"Tuo kai kuuluu heimoon simpanssien, mut ei hännätönnä noin käy kukaan!" mietti vanhus, virkkoi tuntematon: "ei oo asuntosi arvos mukaan!"
Teki louhikkohon kivipajan, lietsoi, valmiiks sai hän rautamajan, sanoi kumartain: "käy sisään, suuri, nyt sun mainees kestää iki-ajan!"
Isoon häkkiin vei hän jalopeuran, työnsi oven eteen piikki-aidan. "Ihminen!" niin karjui jalopeura, "liian myöhään nimes tietää taidan."