AUTIO TALO.
Reading edition
Oven yöksi suljen. Koti on niin autio ja tyhjä, läpi huoneiden ma kuljen, ikkunoiden ruskeet paperit lattialle sinne tänne luovat läikähtävät punajuovat.
Kuljen edestakaisin kuin heiluri, joka mittaa määrätöntä aikaa, vanha korituoli narisee, tässä huoneessa lie jotain taikaa. Seisahdun ja kuuntelen ja mietin, katson uutimien takaa, katukiven vieressä on katukivi, mustat katot harmaan kaupungin niinkuin valaat kyyryillänsä makaa, harmaa, toivoton on talorivi.
On kuin talo kuiskuttaisi turhaan kuluneista tuskain öistä, monet vieraat tääll' on asuneet, monet kyyneleet on täällä vierineet, monen liian varhain on kai hauta vienyt, kuka, kuka siit' on tiennyt, tietävätkö seinät heidän askareistaan, riemuista ja rikoksista, salatöistä.
Koira ulvoo jossain naapurissa, kuka tassuttaapi pihamaalla, ullakolla naukuu vanha kissa niinkuin joutuisi se raivoon, kuka kurkistavi vanhaan kaivoon, miksi suhisevi vanha piilipuu?
Tässä huoneessa oon puoli vuotta käynyt, käynyt niinkuin muukalainen vailla rauhaa, vailla iloa muiden askelien tarpomalla tiellä. Kuuntelen kuin huokais yksin nainen, tuntuu niinkuin liikkuis keinutuoli, missä vanha äiti istui äsken vielä.
Yksin kuljen huonehesta huoneeseen ja ma turhaan tunteitani lepoon tuudin, elämäni eessä on kuin raskas esirippu, sydän on kuin talo autio, jonka ikkunoiden eteen laskettu on uudin.