VALKOISET KENGÄT

Kuolinsanoma on jälleen käynyt yli maan, yksi noita kuolinsanomia, jotka pysähdyttävät eloonjääneet ja joiden ohi me emme pääse ajattelematta poismennyttä. Se tulee lempeänä ja lohdullisena. Tuskinpa kenenkään toisen ihmisen kuolema Suomenmaassa saattaisi vaikuttaa eloonjääneisiin siinä määrin luonnolliselta ja valoisalta kuin tämän poismuuttaneen. Me emme tee johtopäätöksiämme sen vuoksi, että vainaja olisi ollut niin ikäloppu ja vaivojen runtelema, että hänelle oli helpotus päästä pois — sekä hänelle että jälkeenjääneille. Hän oli kyllä hyvin iäkäs, mutta hänen hengenvoimansa olivat yhä vieläkin lakastumattomat, hän oli elämänhaluinen ja mieleltään iloinen, ja kun hän puhui kuolemasta, niin se tuskin merkitsi hänelle pitempää matkaa kuin matka hänen kotiseudultaan Helsinkiin. Ja Helsingissähän hän oli käynyt monta kertaa.

Kuoleman mailla hän oli käynyt paljon useammin. Hän oli näillä mailla varmaan yhtä kotonaan kuin suurissa tuvissa Suistamon saloilla. Kuinka hyvä tuttu Kuolema hänelle olikaan! Lukemattomat kerrat hän hautajaistilaisuuksissa oli koko seutukunnan puolesta kumartunut yli vihityn nurmikon ja lähestynyt Kuoleman herraa sekä vainajaa. Laulaen ja itkien hän lähestyi Kuolemaa ja laulaen ja itkien hän hiljentyi kaikissa elämäntilanteissa, jotka häneen olivat tehneet syvän vaikutuksen. Tämä laulaminen ja itkeminen oli taiteilijan haltioitumista. Tässä tilassa hän eli ja hengitti. Tästä tilasta hän ammensi ilonsa ja voimansa.

Kun sanoma kävi kertoen, että hän oli astunut sen rajan yli, jota hän elämässä niin monta kertaa oli lähestynyt, muistui mieleeni valkeat kengät, jotka hän oli varannut poislähtöänsä varten. Muistin, miten säteilevästi hän oli hymyillyt sanoessaan, ettei hän toki näitä valkeita kenkiä tarvinnut elämää varten, vaan astuakseen niillä Jumalan eteen. Olisin suonut viisaiden ja epäilijöiden näkevän hänet, kun hän tämän sanoi. Siinä pysähtyneenä häntä muistelemaan huomasin äkkiä, että hyräilin jotakin laulua, ikäänkuin koko olemukseni olisi virittynyt juhlaan poismenneen kunniaksi:

Tuuti lasta tuonelahan, alle nurmen nukkumahan…

Tämä laulu soi nyt hänelle ja minusta tuntui, että kokonaan ymmärsin sen vasta nyt. Varmaan joku tämän vainajan henkisisar joskus oli sen kautta lähestynyt poismennyttä jossakin kaukana ajassa ja jossakin kaukaisessa salojen kalmistossa.

Tupa suuri Tuonelassa, Manan majat avarat.

Näissä avarissa majoissa tapahtuvat jälleennäkemisen suuret kohtaamiset. Valkeissa kengissä, valkeissa vaatteissa.

<tb>

Näin hänet yhden ainoan kerran, Matjoi Plattosen, itkijävaimon Suistamosta.

Hän oli saapunut Helsinkiin suuren juhlatoimikunnan pyynnöstä ja esiintyi Seurasaaren ulkomuseossa satojen ja tuhansien kuulijoiden edessä. Hän oli tätä esiintymistä varten kahdeksankymmenvuotiaana, ypö yksin kulkenut tuon pitkän matkan kotoisilta sydänmailtaan; juhlatoimikunta maksoi kulut, kirjoitti hänestä kauniisti pääkaupungin sanomalehdissä ja Matjoi ymmärsi, että hänen oli laulettava. Oli kiitollista kirjoittaa hänestä: tuollainen salaperäinen ilmiö Karjalan laulumailta, viimeinen itkijätär! Ja niin seisoi Suistamon vanhus uteliaitten helsinkiläisten edessä, yllään kotiseutunsa sunnuntaipuku, mustan- ja valkeankirjava karttuunihame, päässä valkoinen huivi, jalassa saappaat ja kasvoissa tuhannet rypyt, ja hänen vanha särkynyt äänensä, joka kerran heleänä täytti Suistamon metsät laidasta laitaan, niin että varmaan jokainen kylän lähettyvillä tiesi, missä Matjoi paimensi karjaansa, teki tutut liverryksensä täällä oudossa ympäristössä ja oudolle yleisölle.

Ei niin, että Matjoi olisi ollut pääkaupungissa ensi kertaa. Olihan hän ollut täällä suurilla laulujuhlilla, heitä oli silloin useita, mutta nyt ei pyydetty muita kuin etevin, hän, Matjoi. Tämän tietää vanha vaimo tarkalleen ja lausun sen myöskin julki. Hän ei täällä pääkaupungin yleisölle esiinny mitenkään arkana tai tottumattomana. Valta-asemat, raha ja sen semmoiset eivät tee häneen vaikutusta. Hän on täällä sama kuin kotonaan Suistamossa, mutta kuulijakunta on toinen. Siellä, missä runous vielä kukkii kansan huulilla, muodostaen oleellisen osan elämää, on kaikupohja toinen kuin täällä, missä runous opitaan kirjoista. Täällä, missä täytyy käydä koulua runouden ymmärtämistä varten eikä ymmärretä sitä sittenkään, Matjoi vaistomaisesti säästää itseään, laulaa tilauksesta, ei kieltäydy, kun uusi autollinen pääkaupunkilaisia saapuu, mutta antaumus pysyy laulusta poissa. Vain silloin, kun kuulijoiden joukkoon sattuu hengenheimolainen, taiteilija, unohtaa Matjoi virallisuuden ja antautuu. Kun hänelle kerrotaan Seurasaaren herttaisesta professorista, joka perusti koko tämän ulkomuseon ja joka nukkuu tässä töidensä keskellä Karunan kansan kirkon pihalla, värähtää itkijättären koko olemus ja hän vaipuu hautakummun ääreen ja laulun lähteet kumpuavat.

Hän tuntuu seisovan Tuonelan joella ja huutelevan yli mustan veden vainajalle. Tule hetkeksi takaisin, pyydä kauniisti Jumalalta, jätä käärinliinat pantiksi!

Kuinka moni kuulijoista ymmärsi Matjoi Plattosta, hänen siinä vavistessaan luomistyössä? Kuinka moni tunsi lakastuneessa ulkokuoressa ikuisesti nuoren hengen voiman? Kuinka moni vaistosi, että haudallaitkijä näki haudan taakse ja tunsi kasvoillaan Luojan henkäyksen? Koskettiko taiteen taika edes johonkin arjen raatajista?

Matjoi Plattonen on taiteilija. Hengenvoimansa varassa hän luontevasti liikkuu missä ympäristössä ja olosuhteissa tahansa. Hänessä on synnynnäinen kulttuurin ja hyvän maun vaisto. Kun hän, tämä sydänmaiden lapsi joutuu kosketuksiin eurooppalaisen taiteen kanssa, niin hänen jylhät rypistyneet kasvonsa vetäytyvät hymyyn joka säteilyllään yllättää. Tämän hymyn aikana ei muista, että hän on koulunkäymätön, lukutaidoton, kahdeksankymmenvuotias. Oudosti muistuu mieleen Ida Aalberg. Niin toisenlainen kuin hienostunut Ida Aalberg olikin, elää hänessä ja luonnonlapsessa, kuuluisassa itkijänaisessa, sama salaperäinen tenho. Kyselimme Matjoilta kuulumisia yleensä ja muun muassa paimenten huhuilusäveliä. Ja heti välähti hänen silmissään ja hänen sormensa alkoivat tapailla jotakin. Hän keksi rannassa läjän mustia kuivia kaisloja. Tuossa tuokiossa taittoi hän niistä pillin, leikkasi siihen pari pientä läpeä ja alkoi soittaa. Ja heti näimme karjan iloisesti kulkevan metsään, kuulimme kellot, kuulimme paimenen huudot. Matjoi itse oli siirtynyt kauas täältä, hänen silmänsä näkivät kotimetsät ja nuoruuden leikkikentät.

Taasen muistui mieleen Ida Aalberg. Hän saattoi tulla huoneeseen, missä oleili arkisia ihmisiä, puhella laahustellen arkisista asioista. Taiteilija tuli kuin siivitettynä, hänen äänensä helähti ja heti heräsivät ihmiset ja seurustelu yleni ja vapautui.

Kun me Matjoille lausuimme julki ihailumme, kuunteli hän sitä levollisesti. Hän oli kutsumuksestaan tietoinen. Kysyimme, oliko Karjalan nuoremmassa polvessa runoilijoita. Matjoi vaikeni eikä mielellään halunnut vastata. Vihdoin hän sanoi: »He säästävät itseään.» Vastauksen saattoi ymmärtää, miten tahtoi. Taide vaatii alttiiksipanoa. Vielä kysyimme, emmekö saisi Matjoille antaa matkaan jotakin pientä muistoa. Hän mietti vähäisen ja sanoi sitten, että hän mielellään veisi lapsenlapsilleen valkoista leipää tuliaisiksi. Eikö hän sitten itseään varten halunnut mitään? Hän mietti nyt pitemmältä, ja kun hän vastasi, näimme hänen mainitsevan jotakin, jota hän kauan oli toivonut.

Jos hän voisi saada valkoiset kengät. Ei tätä maailmaa varten. Lähtiessään Jumalan eteen hän niitä tarvitsisi.

Hän sai toivomansa muiston ja hyvästeli laululla ystäviään.

Suistamon viimeinen suuri taiteilija ei vielä usean auringonkierroksen aikana tarvinnut valkoisia kenkiään. Hän teki pisimmän matkansa, Unkariin asti, lähes yhdeksänkymmenvuotiaana ja hämmästytti nuoret kanssamatkustajansa väsymättömyydellään, iloisuudellaan ja elämänhalullaan.

Nyt tuli valkoisten kenkien vuoro. Matka Jumalan eteen kulki tuttua tietä eikä se ollut hänelle pitkä. Jälleennäkemisen suuret kohtaukset tapahtuivat Manan avarissa majoissa. Siellä olivat monien sukupolvien runolaulajat vastassa.

Näitä ajattelin, kun vastaanotin Suistamon viimeisen suuren taiteilijan kuolinsanoman.