GRANIITTILOHKAREET
Reading edition
Olet, ystäväiseni, pari kertaa ennenkin ollut täällä taiteilijan työpajassa, mutta kuinka lienee ollutkaan: silmäsi eivät ole avautuneet näkemään graniittilohkareita heti portin edustalla. Niitä ei ole päästetty pihamaalle, painavina paasina ne on pudotettu veräjän taakse. On maksanut vaivaa liikutella niitä, eikä ole pelkoa siitä, että kukaan tulisi niitä tuosta ryöstämään.
Tänään ne huomaat, nuo graniittilohkareet portin takana. Huomaat myöskin graniittiveistokset portin sisäpuolella. Silmäsi kiintyvät mykkiin möhkäleihin jalkaisi juuressa.
Ne on louhittu kovimmasta kalliosta — tiedäthän, etteivät hauraammat kelpaa. Kosketa niitä: eivät liikahda, puhu niille: ei värähdystä, polje niitä — et muruakaan saa irti, lyö niihin nyrkkisi: itse vain satutat lihaasi. Täällä vierellä elää nurmen heinä, huojuu, tuoksuu, nousi keväällä, kuolee syksyllä, kukoistaa ja värisee. Graniittilohkareissa ei mikään muutu. Vuosisadasta vuosisataan ne pysyvät samoina. Sanoiko joku, että kivellä on sydän ja että »ken näkee kiven sydämeen, se näkee toden vasta»?
Vanhat viisaat sanoivat ja runoilija sanoi. Taiteilija näki yössä unen. Hän kuuli kiven sydämenlyönnit ja niiden kaipaus oli mahtavampi kuin yhdenkään kedon heinän. Tapahtui samaa kuin silloin, kun maa oli autio ja tyhjä, pimeys lepäsi syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Luomisen kevät kävi yli graniittipaasien. Ne nostettiin taiteilijan työmaalle, ne sykkivät taiteilijan sydäntä vasten. Katsele niitä: ne tuntevat, ne hymyilevät, niiden sydän lyö kätesi alla.
Sinä näet kiven kukkivan. Tässä kukkimisessa elää jotakin, joka on ulkopuolella lakastumisen lakia.
— Ei mistään saa niin pehmeitä viivoja kuin graniitista.
Taiteilija lausuu nämä sanat. Hän on tullut yrttitarhaansa. Hänen ympärillään kohoilee outo kasvillisuus, graniittikukkaset, hänen henkiin herättämänsä, arvoituksellisesti hymyillen kuin juhlalliset jättiläisliljat yökasteessaan.
<tb>
Taiteilija tuntee graniittilohkareet. Me toiset, me tunnemme jotakin muuta, joka raskaana ja liikkumattomana lepää porttimme ulkopuolella. Me tunnemme murheen. Ei yksikään jää siitä osattomaksi. Me koetamme sitä kiertää, me yritämme sitä lähestyä — se pysyy liikkumattomana, lyijynraskaana, mykkänä.
Kuinka moni meistä muistaa, ettei mistään voi muovata niin pehmeitä viivoja kuin murheesta!