← Table of contents
Hiljentykäämme

TUOMIPUU

Reading edition

Suurkaupungissa, valtaväylän varrella kasvoi tuomipuu. Milloin ja mistä oli sen siemen tänne tullut? Joka tapauksessa se oli langennut otolliseen maahan ja saavuttanut voimakkaan kasvun. Puu oli koko seudun ainoa. Toisella puolen aitausta kulkivat kasarmien pitkät latteat rakennukset, toisella puolen kulki katu, päättyen tänne ja vieden täältä maaseudulle, metsiin, kyliin, toisiin kaupunkeihin ja kauas erämaihin.

Tuomi kasvoi aitauksen vierellä, ympärillään kasarmien paljas pihamaa. Aurinko pääsi tänne esteettömästi, samoin myrskyt. Molemmat hellittelivät puuta, molemmat antoivat sille voimastaan. Niinpä oli tuomi tyvestä latvaan asti notkea kuin viirisalko, luja ja tiivis. Talvisin, kun sen tumma varsi piirtyi lunta vasten, ei juuri kenenkään huomio siihen kiintynyt. Sotilaat liikkuivat arkiaskareissaan eivätkä huomanneet puuta enempää kuin säleaitaakaan. Jonkin kerran etsi nuori sotilas vitsaa lyödäkseen hevostaan ja suutahti, kun ei yksikään tuomen oksista ollut hänen ulottuvillaan. Toisen kerran pysähtyi pari kuutamokulkijaa juuri sille kohdalle tietä, missä tuomen latva tuntui uneksuen värisevän sinisessä korkeudessa. Poika painoi siinä tytön syliinsä. Ei ollut keitään näkijöitä, kaarilamput valaisivat ikävystyneinä tyhjää katua. Joskus kajahtivat tässä yövaeltajien laulut tai ratsumiehen hevosen kavionkopsahtelut. Yöt olivat hiljaiset. Päivisin riitti taukoamatonta menoa. Kuormia tuli iltamyöhällä ja varhaisesta aamusta asti. Ihmisiä kiirehti mennen, tullen. Eläimiä kuljetettiin nuorasta, vankkureihin sidottuina. Joskus oli liikkeellä kuusipuita, joskus koivuja. Koivut asettuivat joskus tänne kasarmin portillekin. Mutta ne eivät humisseet ne olivat uuvuksissa, ja aamulla ne olivat kuolleet. Tuomi pysyi täällä sukukantansa ainoana. Se kohosi kuin lipputanko, joka odottaa juhlapäiviä. Juhlapäivät tulivat keväällä. Ennenkuin ainoakaan puu ennätti viheriöittää kaupunkia, paisuivat tämän tuomen lehtisilmut, ja kun vihdoin tuli kukinta-aika, silloin ei yksikään ohikulkija mennyt ohitse ihmettelemättä tai pysähtymättä. »Kuin morsian!» sanottiin. Ei puuttunut niitäkään, jotka halusivat saada osansa »morsiamesta». Poikia kiipesi aidalle. He tarttuivat tuomen varteen ja ravistivat. Joku tarkasti puun pintaa, sopisiko sitä pitkin nousta latvaan ottamaan täyteläisiä kukkaterttuja. Mutta puu oli varustautunut kaiken varalta. Se oli pudottanut kaikki alemmat oksansa, niin ettei ollut minkäänlaista kädensijaa. Kaikki sen voima oli kokoontunut latvaan ja tämä oli runsas ja kukkea kuin viiniköynnös hedelmällisimmässä viinivuoressa kuuman taivaan alla.

Tytöt olisivat mielellään ottaneet pari oksaa mukaansa kaupungin kivimuuriin, missä he asuivat. Pikkupojat olisivat halunneet ottaa niinkuin otetaan puista linnunpesiä. Tytöt jatkoivat matkaansa, mutta pojat etsivät kiviä ja viskelivät kohti latvaa, niin että maahan putoili kukkien lunta. Pojat polkivat niitä jaloillaan ja uhkasivat vielä kerran näyttävänsä puulle. Oli sellaisiakin kulkijoita, jotka pysähtyivät kukkivan tuomen eteen ikäänkuin kuunnellakseen jotakin puhetta. Vanha suutarinvaimo, joka asui parin kadunkulman matkan päässä, meni hakemaan miestään, palkkasuutaria, katsomaan. Ja niin lapsellinen oli vanha mieskin, että hän vihdoin viimein lähti portaille, vaikka toraillen, ettei sellaisiin ole aikaa. Ja kun vaimo sanoi, että puu oli aivan niinkuin tuomi myllymäessä siellä kotipuolessa, niin ei mies enää sanonut mitään, vaan kääntyi selin vaimoon. Yksi kadunlakaisijoista, se, jolla oli sairas tytär, kertoi suutarinväelle, ettei tyttö näin tuomipuun kukkiessa tahdo hievahtaa ikkunasta. Hän sanoo kuuntelevansa saarnaa. Tuomipuu saarnaa kaikille ohikulkijoille. »Jos meidän Herramme Jeesus vielä kulkisi näkyvänä ihmisten joukossa, niin hän taitaisi pukea sanoiksi tuomipuun saarnat.» Ei suinkaan se lapsi elä kauan. Hän sanoo tuon tuomipuun voiman pitävän itseään hengissä. Hän on aina ollut heidän lapsistaan kaikkein viisain ja parhain. Ja juuri hänelle lähetettiin sairaus! Ei sitä ymmärrä.

Niin se oli. Sairas tyttö istui käsitöineen maakerroksen ikkunassa katsellen tuomipuuta. Hän pelkäsi, että puulle tapahtuisi jotakin. Ihmiset eivät voi katsella kauneutta haluamatta sitä hävittää. Minkätähden onkin niin? Talvisin ei ollut vaarallista. Ihmiset eivät nähneet, että tuomi silloinkin oli kaunis. Se vuorotellen teki työtä ja lepäsi, paini myrskyn kanssa, kärsi pakkasessa, hymyili auringonpaisteessa ja uneksi kuun valossa. Tyttö maakerroksessa toisella puolen katua tunsi tämän kaiken. Yksin valvoessa vuoteessaan hän kesken tuskiaan muisti puun seisovan yksinään taivasalla. Ja puu oli kuin hänen ystävänsä. Kun kevään aurinko kävi lämpöiseksi, vei isä ulos hänen tuolinsa ja talutti hänet auringonpaisteeseen. Mikä ihanuus olikaan häntä vastassa! Ruohoja nousi maasta, ei olisi hennonut laskea jalkojaan alas, jottei estäisi niiden kasvua, lapset leikkivät hiekassa, kärpästen siivet kimmelsivät sinertävän vihreinä kuin kyyhkysen selkä. Ja tuli suuri perhonen! Sen siivet olivat punaiset kuin ruoste. Mutta kaikkein kaunein oli tuomipuu.

Älä ole noin kaunis, ajatteli tyttö, sillä minä rupean itkemään. Ja tohtori on sen kieltänyt. Jos me olisimme kahden maailmassa, niin voisit kukkia rauhassa. Mutta kaikki ihmiset pysähtyvät sinua katselemaan. Ja jokainen tahtoo repiä sinulta jotakin. Sinä puhut siitä, miten olet paennut korkealle, jotta saisit pysyä kauniina. Mutta eivät he kuule sitä. Nyt, nyt…!

Tyttö sulki silmänsä ja kuuli, kuinka kivet lensivät läpi valkeiden latvojen. Sitten hän pyysi äitiä ja sisarta auttamaan itseään sisään. Ja vasta yöllä hän rauhoittui. Oli valoisaa, kaikki nukkuivat. Hän ponnisti voimiaan ja pääsi ikkunaan. Sinertävässä hämärässä tuntuivat tuomen kukat levittävän keuhkojaan ikäänkuin olisivat tahtoneet hengittää ulos päivän pölyn ja juoda kasteista yöilmaa. Pian ennusti vaaleneva taivas aamun koittoa. Tuomen oksat vavahtivat: lintu oli asettunut puuhun. Tytön sydänkin vavahti: mitähän nyt tapahtuisi? Oliko lintu käki?

Uupuneena onnestaan aikoi sairas tyttö koettaa palata vuoteeseensa, mutta jäi kuuntelemaan lintua. Peippoko lauloi? Kunhan jo pääsisikin vuoteeseen. Nyt kuului kadulla askelia. Ne eivät olleet miehen askelia. Nainen tuli yksinään. Hän oli valkeissa vaatteissa. Mutta kuinka uupunut hän oli! Miksi hän noin tuijotti? Mitä hänelle oli tapahtunut? Oi, kunhan hän vain huomaisi tuomipuun. Sepä nyt voisi kertoa, että hänellekin ovat yrittäneet tehdä pahaa, kadun tomu on koettanut häntä tukahduttaa, mutta hän on noussut yhä korkeammalle… Vieras tyttö kulki askelen kerrallaan. Hän ei edes voinut itkeä. Tuomen oksat värähtivät. Lintu lensi, laulu lakkasi… Sairas tyttö pääsi vaivoin vuoteeseensa. Hänestä tuntui siltä, kuin kukkiva tuomi olisi huutanut menijän jälkeen: nouse, taistele, älä joudu epätoivoon, katso näin!

Ja tuomi hohti valkoisena ja voimaa antavana sairaan sulkeutuneidenkin silmäluomien edessä. Se oli nyt täydessä kukassa.

Eräänä aamuna seisoivat suutarinvaimo ja kadunlakaisija kasarmin aidan luona, päivitellen mitä oli tapahtunut: tuomipuu oli poissa. Tallatut lehdet osoittivat, että se oli raahattu ulos portista. Kuka tämän oli tehnyt? Minkätähden? Kun eivät he muuten saaneet sitä valtoihinsa, niin kaatoivat. Vapaaehtoisesti ei se antanut kukkiaan. Naapurukset vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä olisi tehtävä ja kenen puoleen voisi kääntyä valittamaan. Mutta he eivät voineet keksiä ketään tuomaria tähän asiaan. Ja eihän tuomipuu kuitenkaan enää tule paikalleen. Molemmilla oli kädessä näivettyneitä valkeita lehtiä ja molemmat kääntyivät kotejaan kohti.

Se muistutti aina tuomea siellä myllymäessä, ajatteli vanha vaimo. Siellä kotipuolessa.

Ja mies ajatteli: mitenkä sen nyt kertookaan sairastavalle tytölle? Ja hän seisoi hyvän aikaa ovensa edessä tuijottaen käteensä. Siinä oli nyt kaikki, mitä oli jäljellä tuomipuusta. Ja monta, monta vuotta se oli ollut koko tämän alueen keidas ja vilvoitus!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings