MUISTOPÄIVÄ MAALISKUUSSA

Näin maaliskuussa, kun kevään juhlalliset päivät ovat käsissä, näin maaliskuussa, kun joka vuorokausi tuo mukanaan uutta ja yllättävää kevätennettä, näin maaliskuussa saapuu myöskin muuan nimipäivä, joka ei koskaan mene ohitseni ilman, että silloin vietän yksinäisen hartaushetken.

Veisaan mielessäni läpi virren »Ah sielun' vallita suo Herran ja turvaa Isääs' rakkaaseen». Otan samalla esiin vanhan kuluneen sauvan, jota säilytän kirjahyllyssäni kirjojen takana. Ja ajattelen häntä, joka kerran kulki tämän sauvan varassa ja jolle sain veisata tuon vanhan virren: »Ah sielun' vallita suo Herran.» Silloin kun hän kamppaili kuolinkamppailussaan. En itke, kun ajattelen tätä vainajaa, en edes joudu hempeän liikutuksen valtaan. Hänen koko olemuksensa oli terveyttä, valoa ja hengen tasapainoa. On terveeksitekevää häntä ajatella, on virkistävää viipyä hänen muistonsa ääressä ja lohdullista on ajatella hänen kuolemaansa. Hän eli mielellään, hän otti kiitollisena vastaan jokaisen uuden päivän, hän kantoi kiitollisena ristiään ja hän määräsi levollisena sukulaisille, mitä jokainen saisi hänen kuoltuaan ottaa kodista, ja ainoastaan varoitti: älkää riidelkö. Hän teki sen yhtä terveellä äänensävyllä, kuin hän vieraiden tullessa Matildan-päiville antoi palvelijattarelleen määräykset kestityksestä. Hän iloitsi aina, kun sukukunta saapui, ja samaten lienevät köyhät, tarvitsevat ja kärsivät olleet tervetulleita hänen luokseen. Se kävi ilmi, kun häntä laskettiin hautaan, ei hänen eläessään. Sillä hänen hyvät tekonsa suoritettiin salassa.

Ajettiin vanhaa, virstanpituista puukujaa, tultiin komean Lielahden kohdalle ja kuljettiin vainioiden läpi Niemen taloa kohden, jonka matalat rakennukset näkyivät mäen kaltaalta, puiden keskeltä. Se oli kaikesta päättäen kerran ollut vanhanaikainen, umpeen rakennettu hämäläistalo, siihen aikaan, jolloin Niemen-täti oli toimelias emäntä ja perheenäiti. Nyt oli talo yhtiön hallussa, rakennuksia oli poistettu, työläisiä ja heidän lapsiaan liikuskeli portailla ja avartuneella pihamaalla. Niemen-täti oli saanut päärakennuksen päädyn asuttavakseen ja hänen matalan kuistinsa edessä pysähtyy hevosemme.

Ei ketään tule vastaan. Menemme pimeästä kylmästä eteishuoneesta suoraan suureen saliin, jossa Niemen-täti istuu kiikkutuolissaan likellä uunia. Hymy leviää yhtaikaa emännän ja vieraitten kasvoille. Vasta sitten lausutaan tervehdys. Niemen-täti pääsee vaivalloisesti kävelemään, hän saa permannolta viereltään käsiinsä molemmat sauvansa ja lähtee hitaasti tulemaan meitä kohti, jotka riisumme yltä päällysvaatteitamme.

— Terveisiä, sanomme me.

Täti yskähtelee, menee sauvojensa varassa takaisin kiikkutuoliin ja, niellen pienen liikutuksen, vastaa:

— Vai on taas tultu.

Me asetumme keltaisille puutuoleille kahden puolen keltaista pöytää, jolla seisoo karahviinillinen sahtia, ja kyselemme toistemme vointia. Leppoisa hyvänolon tunne sulkee meidät syliinsä, ikäänkuin olisimme tulleet jollekin ystävälliselle vainiolle, jolla kypsyminen tapahtuu rauhallisesti ja vehmaasti, luonnonlakien mukaan. Täällä on täsmälleen samanlaista kuin viime juhannuksena, sitä edellisenä jouluna ja niin vuosia taaksepäin. Vaaleankeltaiset huonekalut, suoratyyliset ja ankaran kovat, kulkevat pitkin seiniä, »senkin» yläpuolella on pitkä rivi pieniä, täsmälleen yhdenkokoisia kuvia siltä ajalta, jolloin ensimmäinen valokuvaaja asettui Tampereelle. Siinä näkyy karskeja isäntämiehiä pyhävaatteissaan, emäntiä, kihlasilkki hartioilla, suuret työn kovettamat kädet hajasormin helmassa, ja hämmästyneitä tai pelästyneitä lapsia, joita on pakotettu mukaan valokuvaan. Pitkän kapean huoneen toisesta ikkunasta näkyy vanhan, nyt hoitamattoman puutarhatilkkusen takaa kappale Näsijärveä ja toisesta ikkunasta pihamaa, jolla työläisvaimot kulkevat askareissaan ja lapset juoksevat leikeissään. Yli salin lattian kulkevat säännöllisen välimatkan päässä toisistaan iloiset punaraitaiset matot, johtaen tädin makuuhuoneeseen, josta näkyy kapea puusänky, pöydällä läjässä kirjoja — ei ole erehtymistäkään siitä, etteivät ne olleet uskonnollisia — sekä porsliininen tuoppi. Sieltä on ihana näköala yli järven ja Tampereen kaupungin. Tuskin olemme asettuneet tuoleillemme, kun kyökin ovesta tulee kaino vaalea palvelustyttö käsi ojolla tervehtimään. Jokaiselle vieraalle annettuaan kättä ja niiattuaan menee hän emäntänsä luo, saa hänen taskustaan avaimet, ottaa hopealusikat »klahvista» ja palaa sen tiensä kyökkiin. Harvakseltaan jutellaan tädin kanssa nyt sukulaisista ja paikkakunnan tapahtumista. Kuulemme kyökistä, miten kahvi jauhetaan ja kupit kilisevät. Sitten tunnemme tuoksun ja voimme jo päätellä, milloin tarjotin saapuu sisään, suuri tarjotin, peitettynä lumivalkealla liinalla ja yleensä ankaran siistissä asussa. Siinä on pari hopeaesinettä, joista miltei joka kerta puhutaan: isäntävainaja ne toi Tampereelta kerran metsää myytyään. Puhelemme myöskin hiukkasen valtiollisista asioista, täti lukee tarkkaan ne lehdet, mitkä hänelle tulevat, ja tietää sen verran kuin sensuuri siihen aikaan salli kirjoittaa. Pian ovat uutiset suurin piirtein läpikäyty, syntyy pitkiä äänettömiä hetkiä, jolloin ainoastaan katselemme toisiimme, kuulemme kärpäsen surisevan, tai lapsen itkevän ulkona, tai pensaan lyövän ruutuun. Mutta ennen kaikkea kuulemme kellon käyvän korkean kaappinsa päässä. Se on vanha Könninkello, jota täti pitää erittäin suuressa arvossa. Sehän onkin mitannut hänen elämänsä tunnit siitä asti, kun hänet Mäkkylästä tuotiin tänne Niemeen Näsijärven rannalle. Noin se kävi ne toimen vuodet, jolloin hän täällä emäntänä ahersi, se merkitsi hetket, jolloin lapset syntyivät ja kuolivat. Kaikki seitsemän kuolivat, ja isännät kuolivat hekin, sekä ensimmäinen isäntä, jolle täti toimitettiin kovin nuorena ja joka eli vain lyhyen ajan, että toinen isäntä, joka oli kaikkien hänen lastensa isä ja jonka kanssa he olivat hyvin onnelliset. Kellon heiluri merkitsi elämän kovat tunnit ja helpommat tunnit; nyt se on kuin mikäkin ystävä, kun täällä yksikseen istuu ja sitä kuuntelee.

Tai eipä täällä yksinkään tule oltua, muistavathan sukulaiset, ja tulee yksi ja toinen vieraampikin katsomaan.

Niemen-täti sanoo jotakin puoliääneen vaalealle tytölle, kun tämä kantaa pois kahvikupit. Ja me vieraat tiedämme nyt täsmälleen, mihin toimenpiteihin kyökissä ryhdytään. Tädillä nähtävästi tänään on terveempi päivä, niin että hän haluaa pitää vieraat kauemmin luonaan. Käydään siis uudelleen läpi kaikkien sukulaisten kohtalot ja voimiset. Ja taasen on hiljaista, kuuluu vain jonkun juopuneen mellastusta pihamaalta, josta saadaan hetkeksi puheenaihetta ja siirrytään sitten pohtimaan vanhoja asioita. Tädillä on hyvä muisti, ja hän tietää suvun ja suvunsuvun jäsenet kuin itse kirkonkirja. Kyökistä alkaa nyt kuulua paistamisen sirinä ja plättyjen haju tulee samalla saliin. Puhumme jotakin entisaikojen pidoista, häistä ja hautajaisista. Toistamme vielä niitäkin asioita, joista alussa puhuimme. Pikkuseikkoihin ei kajota, eikä kenestäkään koskaan puhuta pahaa. Täti haukottelee eikä ensinkään salaa sitä. Se ei kuitenkaan merkitse, että meidän pitäisi lähteä pois. Kenenkään ei tarvitse rasittaa itseään seuranpidolla, sanoo asian, jos sellainen mieleen tulee, muuten oleilee vain. Ja on ihmeen hyvä olla. Kello käy, aurinko muuttaa suuntaa. Muistamme yhtäkkiä vielä jonkun sukulaisen, josta emme ole puhuneet. Huone on tulvillaan plättyjen tuoksua, kun kyökin ovi lentää auki, kolahtaen »senkin» seinään, ja tarjotin täydessä lastissa purjehtii sisään. Siinä on ohukaisia kymmenen kertaa suuremmalle vierasjoukolle, kuin meitä on. Arvaamme, että täti on ottanut lukuun ne lapset, joiden itkun tai naurun vuoron perään olemme kuulleet pihamaalta.

Pari kolme tuntia kyläiltyä tädin luona on sitten aika lähteä. Hänen valoisat, viisaat kasvonsa puhkeavat jälleen hymyyn — en koskaan nähnyt hänen nauravan — ja hän nousee, vaivalloisesti siirtäen oikean käden kepin vasempaan käteen ja oikaisee meille rypistyneen kätensä.

— Jumalan haltuun.

Ja meidän pukeutuessamme seisoo hän sauvojensa varassa, yllään tuttu sileätekoinen kotikutoinen puku, harmaat hiukset sileinä kaartamassa otsaa ja harmaissa silmissä suuri hyväntahtoisuus kaikkia luotuja kohtaan.

Näin maaliskuussa, kun hänen nimipäivänsä palaa, palautan niin mielelläni muistooni hänen kuvansa. Otan myöskin esiin toisen niistä sauvoista, joihin hän nojasi ja jonka sain omakseni. Kun pitelen sitä kädessäni ja ajattelen niitä rakkauden palveluksia, joita hän salaa teki lähimmäisilleen, tuntuu minusta siltä kuin tuo vanha sauva viheriöitsisi niinkuin Aaronin sauva.