KIRKKAIN LYHTY

Ulkona on jo pimeä.

Ihmiset puhuvat joulusta.

Joulu on ovella, mutta ei tunnu joululta. Tulleeko koskaan tuntumaan.

Ennen odotettiin joulua, laskettiin viikkoja, päiviä, tunteja. Toivottiin ajan pysähtyvän ja joulun viipyvän. Nyt toivotaan, että joulu olisi ohi. Ennen se oli samaa kuin kymmenet lamput ja kynttilät. Nyt tihenee pimeys. Ennen joulu tiesi laulua ja naurua. Nyt on laulu unohtunut eikä kukaan osaa nauraa. Ainoastaan itkeä osataan. Kyynelet kirvelevät rinnassa siitä asti, kuin herätään, siihen asti, kuin nukutaan. Kaikki tekee kipeää. Enimmin koskevat muistot. Ja kuitenkin ovat nämä muistot lempeitä ja hyviä. Eikä mitään iloisempaa ole eikä tule olemaan. Ne ovat onnellisen ajan muistoja, lapsuuden muistoja. Kuinka kaukana onkaan lapsuus! Kuinka ihmeellisiä olivatkaan entiset joulut! Ilo raikui kodissa äärestä äärelle. Silloinkin kun oli surua, niin siitä tuli iloa. Olihan heitä kuollut montakin, tosin pieninä. Mutta kun itketti tai pelotti, niin meni äidin luo: heti tuntui hyvältä.

Mutta kun ei enää voi mennä äidin luo, niin silloin on edessä tykkänään uusi aika, silloin on ilokin poissa, eikä joulu ole joulu. Eivät koskaan he tulleet ajatelleeksi, että voisi käydä näin. Kuka olisi voinut kuvitella, että heiltä puuttuisi iloa. Mitään ei ollut niin paljon kuin iloa. Äiti kyllä makasi vuoteessa, mutta he olivat tottuneet siihen, äitikin. Ja juuri siksihän häneltä riitti aikaa heille kaikille, kun hän aina oli kotona. Vasta nyt jälkeenpäin he olivat saaneet kuulla, että hänellä oli suuret kärsimykset. Viimeisenä päivänä he itse olivat sen nähneet. Mutta vasta viimeisenä päivänä. Juuri sehän se oli niin kauheaa, että he olivat luulleet äidin iloisuutta todelliseksi. Miksei hän ollut sanonut, että hänellä oli tuskia? Kuinka toisin he olisivat olleet, jos olisivat tietäneet lähdön olevan niin lähellä. He olivat myöhästyneet! Jonkin kerran äiti oli maininnut, ettei kenelläkään ole oikeutta suruillaan pimentää aurinkoa muilta. Mutta hänen olisi pitänyt sanoa se paljon selvemmin, että hän taisteli oman ilonsa puolesta. Äidin vuoteen ympärille he kaikki aina olivat tulleet, milloin yksitellen, milloin joukolla. Äidin huonehan olikin ollut varsinainen koti, muut huoneet olivat vain huoneita. Aina siellä oli jokin kasvi kukassa, usein monta. Äidin lempikukat tuotiin tänne sitä myöten kuin ne puhkesivat. Ja kaikki kukat olivat oikeastaan äidin lempikukkia, ruohotkin ja sammalet, jopa kivetkin. Äiti saattoi jäädä pitkiksi hetkiksi katselemaan kiveä. Tämä oli oikeastaan ihmeellistä. Äiti oli oikeastaan ihmeellinen ihminen! Nyt vasta he sen käsittivät. Täytyykö välttämättä kuoleman tulla, ennenkuin elävät tietävät, kuka heidän läheisimpänsäkin on? Mutta miksi äiti todella salasi heiltä, kuka hän oli? He olisivat voineet kiittää häntä paljon paremmin, totella häntä kaikessa ja varoa, ettei hänelle tulisi paha mieli. Nyt varmaan ei olisi näin vaikeaa. Ja näinkö aina tulee olemaan? Hehän voivat elää vielä monta kymmentä vuotta. Eihän kuusitoista vuotta oikeastaan vielä ole mikään pitkä ikä, eikä kaksikymmentäkään, eikä kaksikymmentäneljäkään. Ja elää kaikki seuraavat kymmenet vuodet ilman iloa, ilman jouluja!

Näitä ajatteli nuorin sisaruksista, istuen käsityö helmassa ja tuijottaen lumiseen puutarhaan. Yhtäkkiä hänen täytyi nousta ja kiiruhtaa pois. Hän kuuli vanhimman sisaren kysyvän, oliko tämä heidän päätöksensä mukaista, oliko tämä oikein.

Ei ollut, ei ollut, hän tiesi sen! He olivat päättäneet, etteivät näytä suruaan, he olivat päättäneet valmistaa joulun vastaanottoa niinkuin ennenkin. Isähän oli antanut rahaa lahjoihin ja kaikkeen. Kaiken tämän hän tiesi. Mutta hän ei enää jaksanut!

Kyynelet, jotka olivat kokoontuneet pitkin päivää, purkautuivat esiin. Ne tyrehtyivät vasta, kun hän ei enää voinut ajatella eikä muistaa mitään. Mutta siinä samassa palasi kaikki mieleen. Tuossahan oli äidin huoneen ovi. Siitä hänet oli kannettu ulos. He eivät olleet käyneet siellä päiväkausiin. Isä yksin siellä kävi. Sekin oli kauheaa, etteivät he voineet sinne mennä. Mutta tässä oli nyt jokin uusi asia, joka heitä kiusasi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos nyt olisi voinut mennä kysymään äidiltä. Nyt hän olisi osannut kysyä. Hänellä oli niin tärkeää kysyttävää. Voiko kukaan siihen enää vastata?

Seuraavalla hetkellä seisoi hän sisarusten edessä, posket kalpeina, silmät itkettyneinä ja kysyi:

— Kuka oli äiti?

Ja hän katsoi, nämä sanat lausuttuaan, kuin hengen hädässä molempiin sisariinsa.

He hämmästyivät kysymystä. Mitä sellaiseen saattoi vastata. Kenestä he sitten olisivat tietäneet, jollei omasta äidistään, kuka oli hän. Hän oli yksinkertaisesti heidän äitinsä, sanoi toinen, ja toinen lisäsi huoaten: maailman paras ihminen. Silloin nuorin sisaruksista puhkesi puhumaan:

— Niin kyllä, meidän äitimme ja maailman paras ihminen. Mutta kuka oli hän itsellensä? Me puhuimme hänelle aina itsestämme ja hän auttoi meitä kaikkia. Mutta mitä hän ajatteli, kun hän oli yksinään. Tiedättekö sitä?

Huoneessa oli niin hiljaista, että kuului, kuinka puikot koskettivat toisiaan tyttöjen kutoessa.

— Meitä hän ajatteli, sanoi vanhin sisaruksista.

— Ja isää tietysti, lisäsi keskimmäinen. — Ja kaikkia kärsiviä.

— Eikö sitten koskaan itseään? kysyi nuorin. — Mutta sitä minä en voi uskoa. Minä ajattelen aina itseäni. Eihän äiti silloin voinut ajatella meitä, kun hän oli kuudentoista vanha niinkuin minä nyt. Eihän meitä silloin ollut. Mitä hän silloin ajatteli?

Kukaan ei vastannut.

— Ajatteliko hän silloinkin muita ihmisiä? Varmaan hän silloin ajatteli itseään. Mitä hän silloin tahtoi? Muuttuiko hän sitten niin paljon? Kuinka voi niin paljon muuttua? Miksei hän puhunut itsestään meille? Miksei hän sanonut, että hänellä oli kärsimyksiä? Tiesittekö te, että hän oli niin sairas? Minä en koskaan tullut ajatelleeksi, että hän voisi kuolla. Minä en tiedä hänestä mitään. Eikö se ole kauheaa: minä en tiedä, kuka oli minun oma äitini!

Sisarukset keskeyttivät hänet, ettei hän toki huutaisi. Isähän saattoi tulla koska hyvänsä. Ei pidä tehdä tyhmiä kysymyksiä! Kuka lapsi oikeastaan tuntee äitiään? Äiti on aina salaisuus, niin sanoi kerran kummisetä — eivätkö he muistaneet? Ja kummisedän äiti oli kuollut, kun hän vielä oli pieni. Isän pöydällä oli kirje kummisedältä, kukaties siinä oli jotakin tärkeää. Joka tapauksessa he olivat päättäneet etteivät näyttäisi suruaan. Se ainakin oli äidin tahdon mukaista. Ja nyt olisi äiti käskenyt heitä pitämään huolta siitä, että joululahjat tulisivat valmiiksi. Ylihuomenna oli jouluaatto ja heillä oli vielä paljon tekemistä.

Nuorin sisaruksista kävi äänettömäksi ja painui työhönsä. Se oli isän joululahja, äiti itse oli sen aloittanut, vielä viimeisen edellisenä päivänä. Hän oli purkanut muutamia pisteitä, jotka olivat epätasaiset. Tyttö oikaisi työn polvelleen ja tarttui neulaan ajattelematta, että oli jo pimeä.

Äitikö salaisuus? Kummisetä oli sanonut, ettei äitiä pitänytkään yrittää tuntea. Tai saattoi yrittää, mutta äiti oli jotakin yhtä pohjatonta kuin luonto. Kalarannassa tästä kerran oli väitelty. He, lapset, olivat ääneti kuunnelleet ja ajatelleet, että kaikesta sitä saattoi kiivastuakin. Mutta nyt hän käsitti, miten pohjatonta oli tämä: oma äiti, miten vaikeaa löytää tie äidin olemukseen ja miten tärkeää löytää tämä tie. Eihän saattanut itseäänkään tuntea, jollei tuntenut äitiään. Ja täytyihän toki itsensä tietää.

— Se on totta, lausui nyt keskimmäinen sisaruksista. — Vähän me tunsimme äitiä. Täytyy koettaa kysyä isältä.

Vanhin kuiskasi parahtamalla:

— Mitä sinä ajattelet!

Keskimmäinen koetti puolustaa itseään sillä, ettei hän tarkoittanut nyt, vaan joskus myöhemmin. Huone oli käynyt aivan pimeäksi. Tyttöjen ajatukset kiersivät äidin ympärillä. Niin selvänä näkyi hän silmälle, niin luoksepääsemätön oli hän ajatukselle. Olisi pitänyt sytyttää tuli, mutta jokainen istui ajatuksissaan, eteensä tuijottaen. Vasta kun isän askelet portailta kuuluivat, pääsivät tyttäret jalkeille, sähkö syttyi, joululahjat hävisivät näkyvistä ja jokainen riensi valelemaan silmiään. Isä riisui päällysvaatteensa, aikoi omaan huoneeseensa, mutta palasi ja avasi äidin huoneen oven.

Nyt hän oli siellä.

Tyttäret pidättivät henkeään, liikkuivat varpaisillaan ja tuntui siltä, kuin olisi tapahtunut jotakin tärkeää. Saako isä tietää jotakin? Vai tietääkö hän ennestään kaikki? Koska sitä voi häneltä kysyä? Hyvinkö pitkien aikojen perästä? Hetket tuntuivat pitkiltä, sydänten lyönnit olivat raskaat ja kiihkeät. Nyt lähestyivät isän askelet, raskaina ja väsyneinä. Kuitenkin hän hymyili astuessaan huoneeseen. Tyttäretkin hymyilivät kiiruhtaessaan häntä vastaan. He puhelivat siitä, että isälle oli tullut kirje kummisedältä, se oli hänen pöydällään. He olivat täällä järjestelleet ja lukeneet sanomalehteä. Isä kysyi, muistivatko he, että jouluaatto jo oli niin likellä. Tarvitsivatko he lisää rahaa? Piti muistaa kaikkia, jotka ennenkin olivat saaneet joululahjoja. Huomenna kai piti lähteä kauppiaalle. Ja ylihuomenna — niin, sitten he lähtevät haudalle äidin luo.

Tytöt vakuuttivat, että kaikki oli valmista. Joulukuusikin oli tuotu. Se oli oikein, sanoi isä taasen ja kysyi, eikö täällä ollut lämmitetty. Hän kosketti kädellään uunia. Mutta ei huomannut, että se oli kuuma. Samassa hän meni pois ikäänkuin levottomuuttaan salatakseen. Nuorin tyttäristä kiiruhti hakemaan puita pesään. Painettuaan oven umpeen jälkeensä hän ajatteli, ettei isältä vielä voi mitään kysyä. Isä on sen näköinen, että hän itsekin kysyy. Mitä hän kysyy? Tytön latoessa puita hiilille, jotka vielä hehkuivat, joutuivat toiset sisaret pieneen kiistaan joulukuusen koristeista. Ne olivat äidin laatikossa ja molemmat kehoittivat toisiaan ottamaan ne esiin. Niin kauas kuin saattoi muistaa taaksepäin, oli vain äiti käsitellyt näitä koristuksia. Kaikki oli kauniisti ladottu pumpuleihin ja silkkipapereihin. Kun vain muistelikin näitä kääröjä, tuoksui vastaan iloinen, onnellinen joulu. Kauheaa!

— Hankitaan uusia koristeita, kuiskasi vanhin sisar epätoivoisesti. — Tai koristetaan kuusi vain kynttilöillä.

— Minä en nyt siedä nähdä kuusta! sanoi toinen.

He eivät huomanneetkaan, koska isä palasi ovelle. Kirje oli hänen kädessään ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Hän viittasi kädellään ja tyttäret seurasivat häntä. He astelivat perätysten hiljaa, ikäänkuin äiti vielä olisi nukkunut huoneessaan. Sähkönappulat kiertyivät käytävässä, ovia avattiin ja suljettiin.

Turhaa oli enää yrittääkään pidättää kyyneliä. Mitään lohdutusta tähän tyhjyyteen ei ollut. Asumattomuus oli ennättänyt ottaa haltuunsa tämän huoneen, joka ennen oli ollut kodin keskipiste. Elottomuus oli laskeutunut yli tuttujen esineiden. Sähkövalo näytti kylmästi kaiken, mikä elämän kosketuksesta oli kulunut ja haalistunut. Yksinpä vihreät kasvitkin ikkunalla tuntuivat eristäytyneen ympäristöstä ja vaipuneen yksinäisyyteen. Paljaat puut ikkunaristikon takana levittivät verhon ulkomaailman eteen. Siellä jossakin oli lumisia peltoja, ja ihmisiä, jotka odottivat joulua. Tässä karussa, ikäänkuin paljaaksi riistetyssä ympäristössä menehtyi sydämen arka kipeys ja sijaan tuli tyhjä yhdentekevyys. Kyyneleet kuivuivat, turtumus valtasi mielen. Tämä kai oli sitä penseyttä, josta raamatussa erikoisesti varoitettiin.

Isän oli vaikea löytää sanoja. Hän puhui jotakin siitä, että heillä oli ollut raskasta ja että he olivat syyttäneet itseään laiminlyönneistään. Eihän ihminen milloinkaan voi olla kyllin varovainen kuolemanhetken edessä. Heidän olisi pitänyt ottaa varteen niin paljon. Mutta se oli myöhäistä nyt.

Yhtäkkiä isän puhuessa tunsi kuusitoistavuotias, että hänen sydämessään jälleen heräsi eloon kipeä odotus. Ehkäpä isä itsestään alkaa selvittää sitä, mitä he eivät ole voineet kysyä: äidin salaisuutta, sitä, kuka oli heidän äitinsä.

Sitten isä levitti kirjeen kattolampun alle. Hän ei kuitenkaan nähnyt lukea, vaan alkoi muistista kertoa, mitä kirje sisälsi. Kummisetä oli ollut matkalla ja saanut vasta nyt tietää heidän raskaasta menetyksestään. Hänen ajatuksensa olivat sen jälkeen olleet heidän luonaan ja hän oli hengessä läpikäynyt ne monet onnelliset hetket, joita oli saanut viettää heidän äitinsä seurassa. Nyt kun heidän kaikkien eteen varmaan olivat astuneet ne kysymykset, jotka aina seuraavat rakastettumme kuolemaa, niin tahtoo hän kertoa heille pienen tapahtuman, tapahtuman, joka teki häneen syvän vaikutuksen.

Isä vaikeni ja ojensi kirjettä eteensä. Kaikki tyttäret nousivat sitä ottamaan, mutta nuorimman käteen se joutui. Isä kiersi lampun yöpöydällä palamaan. Se valaisi Uutta testamenttia, joka oli kulunut äidin käsissä. Tyttö kävi kiihkeästi läpi sen osan kirjettä, jonka isä oli selostanut. Nyt tuli uutta. Hän luki:

»Minähän olin teillä, kun pieni poikasi kuoli. Se oli näin joulun alla sekin. Sinä lähdit kaupunkiin ja pyysit minua jäämään kotiin. Pysyttelin lasten luona. Ei ollut helppoa vastata heidän kysymyksiinsä. Kun äiti tuli huoneeseen, tekivät he hänelle uudelleen kaikki kysymykset, jotka minä luulin heille jo selvittäneeni. Tässä yhteydessä puhui äiti heille tähän tapaan.

»Me itkemme, mutta me emme saa valittaa. Enkeli on tullut läpi pimeyden, lyhty kädessä. Valo on hyvin kirkas. Se näyttää meille, miten suloinen ja rakas pieni pojumme on. Vasta tämän kirkkaimman lyhdyn valossa sen voimme nähdä. Tiedättekö kuka tätä kirkkainta lyhtyä näyttää? Se on kuoleman enkeli. Hän se taluttaa kädestä pientä pojuamme ja tuo hänet meille ikiomaksi, niin omaksi, ettemme koskaan voi häntä menettää. Te ette ehkä vielä tätä näe. Se on vielä salaisuus. Se on joululahja, joka vielä on käärössä. Mutta älkää, äidin rakkaat, nyt enää kyselkö. Kerran me kaikki ymmärrämme. Joulunako? Niin, jouluna. Silloin on joulu, kun ymmärrämme. Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme pientä pojuamme ja näyttää kirkkainta lyhtyä.»

Hiljaiset nyyhkytykset täyttivät huoneen. Alkoi tuntua helpommalta. Lämpeni. Tutut esineet heräsivät kuin unesta. Oli kuin joku olisi tullut sisään ja herättänyt. Kysymyksetkin alkoivat rauhoittua. Isä lausui hiljaa:

— Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme äitiä.