KRUUNU

Kotini ikkunalla kasvaa kaktus. Se on sitä heimoa, josta perintätiedon mukaan Kristuksen pään ympäri kierrettiin seppel hänen Golgatan-matkalleen. Näitä kaktuksia kasvaa runsaasti Jerusalemissa ja sen lähistöillä ja tämäkin minun kaktukseni on Jerusalemista kotoisin. Joku merenkulkija on sen sieltä tuonut, kun se oli pieni taimi. Nyt se on jo suuri ja vanha ja antaa helposti mielikuvan kaktusryteiköstä vanhan Juudaan pääkaupungissa. Kaktus on siellä halpa kasvi, jota ohikulkija sauvallaan silpoo ja jonka yrttitarhanhoitaja nyhtää ylös, paiskaa läjään ja polttaa. Suojakseen on se kasvattanut mahtavat piikit ja kukinta-aikana loihtii se kidutetuille oksilleen ihmeellisen ihanat kukat. Ensimmäinen kiirastorstai oli myöskin tämän poljetun kasvin suuri päivä.

Kun Jeesus lopullisesti oli tuomittu ja luovutettu ruoskittavaksi, ympäröi häntä piiskan viuhina ja pilkkanauru. Me, jotka kahden tuhannen vuoden jälkeen viivymme tämän näytelmän edessä, tunnemme tässä joukossa kaikkien aikojen pilkkaajat. Pilkkaajien seura, josta kuningas Daavid puhuu ensimmäisessä psalmissaan, sanoen: »Autuas on se, joka ei vaella jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten tiellä eikä istu kussa pilkkaajat istuvat» — tämä pilkkaajien seura on jättänyt penkkinsä ja hekumoi kalpean ihmisenpojan ympärillä. »Arvaa, Kristus, kuka sinua löi?» Kansalle ei riitä, että se pian saa oikaista ristille vihatun miehen, että se saa lyödä naulat käsiin ja jalkoihin, nähdä veren vuotavan, nähdä tuskan hien pusertuvan esiin, nähdä kuoleman saapuvan hiljaa näännyttäen ja nähdä joka silmänräpäyksen täyttyvän kuolemankamppailun piinalla Joukolle ei riitä tieto siitä, että tämä näytelmä pian taritaan sen nautittavaksi. Vaan sitä ennen täytyy saada pilkata uhria, lyödä häntä kasvoihin, syljeskellä häntä silmiin, asettaa hänet valtaistuimelle ja nauraa »kuningasta». Tietenkin pitää kuninkaalla olla kruunu! Ja niinpä joku irvihammas pistäytyy ulkona, taittaa halveksitusta kaktuspensaasta oksan, kiertää sen kiehkuraksi ja painaa kidutetun ohimoille, niin että piikit syöpyvät syvälle ihoon. Nythän kuninkaalla on kruunu! Ja nauru räiskää ja pilkka viuhuu ja huvittavat jutut kokoavat ihmisiä ryhmiin kertojan ympärille. Ja kaskut viettävät voittojaan eri haaroilla kuolemaantuomitun ympärillä. Hänestä tiedetään yhä uusia juttuja, hänen sanojaan väännellään ja käännellään, hänen saarnojaan sanellaan, matkien tuttua ääntä. Onko hän todella sanonut senkin ja senkin pöyristyttävän asian? Hän tahtoo hajoittaa temppelin ja rakentaa sen kolmessa päivässä uudelleen — sellaisia hän puhuu. Nekin, jotka tähän asti ovat uskoneet köyhää saarnaajaa viattomaksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, hämmästyvät, kun kuulevat toisteltavan hirvittäviä kertomuksia. Ja saadakseen varmuutta, raivaavat he itselleen tien läpi ilveilevän ruoskijajoukon ja kyselevät häneltä itseltään, onko hän todella tehnyt niinkuin tässä kerrotaan. Mutta hän ei mitään vastaa. Hiukset liimautuneina orjantappurakruunun alle, hikikarpaloiden ja veripisaroiden vuotaessa alas kasvoja hän tuskin kuulee, mitä ympärillä tapahtuu.

»Arvaa, Kristus, kuka sinua löi!»

Se on ihmislaumojen huvittelua, juuri tämä: parjata sitä, joka on tehnyt omantuntonsa mukaan, tahria puhtautta, pilkata hyvettä, sylkeä viattomuutta, punoa valheita totuuden ympärille, hävittää kauneutta, häväistä pyhää, nauraa itse Jumalaa — tässä ilonpidossa on kautta aikojen kaikilla sukupolvilla ollut edustajansa. Eikä suinkaan puutu edustajia meidänkään aikakaudeltamme. Saatamme, me nykyajan lapset, ehkä ylpeillä runsaastakin edustuksesta ensimmäisen kiirastuorstain tapahtumapaikalla.

»Terve sinulle, juutalaisten kuningas!»

Mutta hän ei mitään vastaa. Ei valitusta kuulu hänen huuliltaan. Kaktuksen piikit hänen päänsä ympärillä hohtavat säteinä.

Kaktus kotini ikkunalla, alati muistutat sinä minulle ihmisenpoikaa, jolle tarjottiin maailman kunnia ja joka vaihtoi sen omantunnonrauhaan. Joulun lapsesta sinä, kaktukseni, puhut, joka antoi ristiinnaulita itsensä, jotta synnin maailmaan tulisi sovitus.

Ja sitten, kaktukseni, puhut sinä vielä kruunusta. Sinä sanot, että sille, joka pysyy uskollisena loppuun asti, annetaan elämän kruunu. Minusta tuntuu siltä kuin tämä ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu olisi punottu sinun omista okaisista oksistasi.