KYLVÖN JA KORJUUN PÄIVÄT

Puhe Satakunnan Parantolan vihkiäisissä

Kerran, vuosia sitten seisoi erään helsinkiläisen sairaalan edessä, lippunsa ympärillä, kourallinen nuoria ihmisiä, odottavasti silmäillen eteensä. Vastavihitty lippu oli tuskin ennättänyt silitä uutuutensa laskoksista. Sen iloiset värit, kypsyvän viljan kulta ja ruiskukan sini, kohosivat laulaen taivasta kohden, vaikkei taivas tänään ollut korkea eikä myöskään iloinen. Oli kolea sää ja pilvistä lohkeni harvakseltaan jäisiä lumisiruja. Me, jotka siinä ääneti odotimme, tuskin huomasimme sitä. Kyynel omassa silmäkulmassamme oli jäätynyt ja meitä vilutti. Vilu ei johtunut yksin siitä, että talven kääriliinat laskeutuessaan kohti kuollutta luontoa, myöskin hipaisivat meidän kasvojamme. Kuolema oli hipaissut meitä lähempää, se oli kylmännyt suoraan sydäntämme: se oli joukostamme äkkiarvaamatta temmannut toverin, muistuttanut meitä kaiken katoavaisuudesta, järkyttänyt meitä käsittämättömyydellään ja saanut meitä toistelemaan kysymyksiä, joita jokainen kuolevainen kylmenneen omaisen läheisyydessä on toistellut ja tulee toistelemaan ajasta aikaan. Kuollut nuori tyttö ei ollut sukulaisemme, mutta hän oli ensimmäinen, joka temmattiin nuoresta osakunnastamme, ensimmäinen, jota nuori lippumme saattoi. Näin ollen kävi hän meille kaksinverroin läheiseksi. Hän oli nyt lisäksi se osatoverimme, joka tiesi, mitä ei yksikään meistä vielä tietänyt, hän oli astunut sisään siitä portista, mikä kerran oli avautuva jokaiselle meistä. Vielä hiljan eli hän meidän elämäämme, liikkui joukossamme, me kosketimme hänen kättään, katsoimme häntä silmiin ja kuulimme hänen äänensä. Ja nyt pari päivää sitten saamme kuulla, että hän on puhaltanut huuliltaan lämpöisen verensä, että hän on peruuttamattomasti poissa.

Mutta jo lähestyykin valkoinen arkku ja meidän lippumme laskeutuu maata kohden. Me koetamme tukahduttaa mielenliikutustamme ja kiinteissä riveissä lähtee pieni joukkomme seuraamaan vainajaa. Kivimuurit toistelevat askeltemme kaiun. Katu on kylmä ja paljas vieras tämä kaupunki, välinpitämättömät sen vastaantulijat. He eivät tule ajatelleeksi, että siellä kaukana maaseudulla, meren rannalla on koti, jossa näinä päivinä on vuodatettu kuumia kyyneliä ja että siellä kirvelevin sydämin tunnetaan kaikki mitä me tällä hetkellä tunnemme. Siellä tiedetään: nyt ne ovat lähteneet sairaalasta, nyt ne tulevat asemalle, nyt lähtee juna. Ja yöllä kotiväet laskevat tunteja ja kuulevat junan rytinän, sen armottomasti tärisyttäessä nukkunutta. Ja sitten he kokoavat suruvaatteensa ja syyskukkansa ja valmistautuvat lähtemään asemalle.

Eivät näin he ajatelleet hänen palaavan. He olivat niin taistelleet valmistaessaan häntä elämää varten, hän oli itse niin hartaasti ponnistanut läpi koulun, saadakseen valkoisen lakin ja sitten lähteäkseen yliopistokaupunkiin. Ja tähän se kaikki loppui, valkea arkku tuli hänen osakseen. Miksi, miksi?

Katujen risteyksessä ajaa tuulenpuuska edellään lakastuneita lehtiä. Lippu avautuu ja hulmahtaa ikäänkuin nostaakseen masentuneita mieliämme. Me painaudumme riveissämme lähemmä toisiamme. Kenen vuoro on ensi kerran? Niinkuin lehti tuulessa on ihminen ja meidän oma lähtömme käy yhtäkkiä niin todelliseksi, että meitä jäätää ytimiin asti. Kuinka onkaan mahdollista, että elämän hyörinässä niin usein olemme voineet unohtaa kuolevaisen osan? Turhuutta olemme kasanneet elämämme tunteihin. Ja kuitenkin on jokainen hetki tätä lyhyttä olemassaoloa ylen kallisarvoinen. Opimmeko tästä hetkestä jotakin, vai menetämmekö senkin? Vajavainen on ihminen ja avuton. Heikko on hänen tahtonsa ja hidas hän on hyvään. Kuinka hän kerran kestää, kun hänen viimeinen hetkensä koittaa?

Näitä me kysymme ja kuuma tuska täyttää sydämemme. Me olemme hädässä itsemme, kanssaihmisten, koko kärsivän luomakunnan puolesta. Ah, miksi onkaan kärsimys niin suuri? Miksi jätetään jokainen elävä olento niin lohduttomaan yksinäisyyteen? Apua! Lehdet ja lumisirut kiiruhtavat piirissä edellä. Meidän huulemme tapailevat sanoja, jotka meille joskus opetettiin ja joita me emme silloin ymmärtäneet. Tutut kasvot, äitimme kasvot, painuivat silloin yli vuoteemme ja lausuivat meille nuo sanat. Nyt yhtäkkiä me ne ymmärrämme — eivätkö ne liene olleetkin juuri tätä hetkeä varten. Olisiko tästäkin jokin ulospääsy? Kuin eksyneet linnut me olemme lyöneet rikki siipemme ruutujen ristikkoihin ja nyt meitä vastaan kajastaa helpotus.

— Hänellä oli keuhkotauti suvussa, lausuu joku hiljaa.

— Häntä väsytti viime aikoina aina, kuiskaa toinen.

— Kyllä sitä on Satakunnassa, keuhkotautia, ääntää kolmas.

Ollaan jo torilla. Lippu avautuu ja jää hulmuamaan kunnes saatto seisahtuu. Jokainen vaihtelu tämän viimeisen palveluksemme täyttämisessä repii nyt uudelleen auki sydämemme haavat. Kuolleen siirto ajopeleistä läpi asemahuoneiden, kuusilla merkityn tavaravaunun näkeminen, toverimme nostaminen kuusenhavujen keskelle, seppeleen laskeminen, lipun viimeinen kunnianteko ja vaunun sulkeminen — kaikki tämä järkyttää meitä uudella voimalla. Ja kun me sitten torilla hajaudumme kukin haarallemme ja ponnistamme yli lehtien, pyörivän hiekan ja lumisirujen, niin olemme avuttomat ja nöyrät ja rukoilemme vain voimakasta isänkättä, joka tahtoisi tarttua käteemme ja tukea meitä. Meissä elää myöskin palava tarve saada käyttää elämämme arvokkaasti ja suorittaa jotakin, joka kelpaa viedä mukaan ajasta iäisyyteen. Muu on mitätöntä ja halpaa — vain se kelpaa, joka kestää viimeiselläkin hetkellä. Tätä ajatellessa käy yksinäinen, kotiseudulle matkaava nukkuja meille jälleen läsnäolevaksi ja läheiseksi ja me toteamme, ettei raja elämän ja kuoleman välillä olekaan mikään ylitsepääsemätön kuilu, vaan silta, joka voi kantaa ajatuksen, kunhan ajatus vain on harras.

Tuona kaukaisena syyspäivänä tehtiin kylvö, jonka sadon olemme tänä talvena korjanneet. Emme tietäneet sen tapahtuneen. Se oli tapahtunut niin salaa, sydäntemme väristessä elämän ja kuoleman arvoituksen edessä.

Usean vuoden kuluessa saatoimme sitten samalla tavalla samaan tautiin sortuneita tovereja ja näissä saatoissa nousi kylvö näkyviin. Meille kävi selväksi, että satakuntalaisten ylioppilaiden voimakas kotiseutu on kauttaaltaan keuhkotaudin tartuttama. Jokaisella oli siitä omakohtaiset kokemuksensa. Tiedettiin kertoa kokonaisista pitkistä sisarussarjoista, jotka oli peitetty multaan, tiedettiin kertoa perheistä, jotka olivat kuolleet sukupuuttoon. Silloin lausui joku sen ääneen: Satakunnan on saatava parantola, joka asettuu etunenään johtamaan keuhkotautiruton tuhoamista. Yhä uusissa hautasaatoissa oli tällä ajatuksella aikaa kypsyä ja voimistua, sillä seitsemänä ensi vuonna Satakuntalaisen Osakunnan elämää vei keuhkotauti jokikisen, joka meidän joukostamme kaatui. Me opimme jo näkemään pettävän punan taudille alttiin toverin poskilla ja me vapisimme, kun hän väsyneenä alkoi jäädä pois yhdessäoloista. Emmekä me paljon enää uskaltaneet toivoa, kun lääkäri kevättalvella määräsi hänet lähtemään kotiin sairastamaan.

Eräänä kevättalvena sitten oli parantola-ajatuksemme saavuttanut sellaisen kasvun, että me päätimme alkaa kesällä kiertää Satakuntaa ja valmistaa sitä vastaanottamaan suurta ideaamme. Tietenkin tarvittiin tässä muutakin kuin uskoa, mutta iltamilla ja arpajaisilla oli ennenkin tässä maassa saatu aikaan paljon ja niin me kaikella vakavuudella ryhdyimme valmistamaan ohjelmaa iltamia varten, joiden tarkoitus oli samalla parantola-aatteemme tunnetuksitekeminen ja varojen kerääminen sitä varten. Kolmena suvena perätysten me sitten, noin 25—30-henkisenä joukkona, kiersimme Satakunnan ristiin rastiin.

Niille, jotka olivat noilla kesäretkillä mukana, muodostavat niiden muistot kokonaisen satukirjan täynnä viisaita opetuksia ja kirkkaita kuvia. Kesäretket Satakunnan keuhkotautiparantolan hyväksi näyttivät sekä nuorille että vanhoille, miltä pohjalta korkea ilo kasvaa ilmoille. Sen maaperänä on aina elämän ja kuoleman vakavuus, ja ilma, jota kohti sen kasvu nousee, on aina ihmissydämen ylpeä tarve saada suorittaa jotakin merkitsevää. Niin suotiin meidän pienelle joukollemme onni vierailla Satakunnan kesässä juuri niinä viikkoina, jolloin kevättouot olivat alkaneet vihannoida ja apila puhkesi. Apilan tuoksu, huojuvat ruisvainiot, valkoiset ruusut, rauhallinen joki, joka kulkee kohti mertaan, levoton virta, joka hakee tietään kivien ja karien keskitse ja jonka pohjalla pieni sairas eläin kärsimyksestään kasvattaa helmiä, asumattomat salot, kajajavat nummet, kodit, koulut, kirkot, hautuumaat ja seuraintalot muodostivat noina viikkoina sen lumotun valtakunnan, jossa me suuren ajatuksemme sanansaattajina liikuimme. Me tulimme hautausmaille ja vietimme hartaushetken sekä tuntemattoman että tutun vainajan leposijan ääressä, me istuimme kirkossa vanhan urkurin vierellä ja näimme auringonsäteiden tulvivan kukkasille alttarilla ja ihmiskasvoille penkeissä, me seisoimme kodeissa, jotka viestimme kunniaksi olivat pukeutuneet juhla-asuun ja me puhuimme ja lauloimme lehditetyissä seurataloissa. Ja kaikkialla olivat ihmissydämet avoinna sanallemme ikäänkuin se olisi sisältänyt jokaisen oman sisimmän ajatuksen. Ja usein tapahtui, että kuvatessamme tautituhoa, muistot mieskohtaisista elämyksistä pakahduttavina nousivat rintaan ja nyyhkytys täytti huoneen. Moni äiti lähestyi meitä silloin, painoi kättämme ja lausui siunaavan toivotuksen. Kerran ajaessamme läpi aaltoilevan lakeuden, osoitettiin meille harmaata taloa, johon aurinko helotti. Siinä asui nuori keuhkotautinen tyttö, jolle ei lääkäri enää antanut mitään toivoa ja joka oli tiedustellut retkemme tarkoitusta. Me pysäytimme hevoset, astuimme alas rattailta ja valmistauduimme laulamaan. Ääneti lähestyimme päätyhuonetta. Tuskin milloinkaan oli laulumme kohonnut niin hartaista rinnoista. Ikkuna avautui, hoitajatar lausui sairaan kiitoksen. Hän olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta itku tukahdutti hänen äänensä. Hänen ei tarvinnut mitään sanoa: me ymmärsimme, että tämä sairas antoi meidän asiallemme hyväksymisensä. Mekään emme löytäneet sanoja. Ojensimme kukkasemme — niitä oli meillä aina niin paljon matkassa! — ikkunaa kohden ja jatkoimme kulkua läpi kukkivien maiden. Myöhemmin kuulimme, että sairas tyttö oli käskenyt kiinnittää ruusumme seinälle ja että hän aina oli niihin katsellut. Muutaman viikon kuluttua hän oli kuollut.

Kaiken aikaa tunsimme yleensä sairaiden ja heidän läheistensä myötätunnon ympäröivän itseämme. Heidän ajatuksensa tukivat voimakkaasti askeleitamme ja antoivat lapsellisille teoillemme pyhityksen.

Niinpä ovat viljankorjuupäivät tänä talvena Harjavallassa olleet myöskin — ja ehkä ennen kaikkea keuhkotautiin sortuneiden ja tämän taudin tähden kärsineiden päiviä. Niinpä ne ovat olleet myöskin monen nimettömän ja nimittämättömän ihmisen päiviä. Vaikeuksien ja vastusten jälkeen on kärsivä Satakunta monien lämminsydämisten kansalaisten yhteistyön tuloksesta saanut elää päivän, jolloin parantola on avannut ovensa vastaanottamaan niitä, joita varten se on syntynyt. Ja nämä päivät saattavat vakuuttaa kaikille, vähäisimmillekin, jotka ponnistavat lieventämään kärsimystä maan päällä: kylvön päiviä seuraa kerran elonkorjuun päivät.