PAIMENET KEDOLLA

Nuori Phares, kuninkaan voudin poika Jerusalemista, seisoi kedolla Betlehemin laaksossa ja katseli ylös mäkiin, missä tiesi kotikaupunkinsa olevan. Hänen kädessään oli käyräsauva, paimenen merkki, ja hän nojasi siihen poskeaan ja pidätti kyyneliä. Sillä hän oli ensi kertaa poissa kotoa ja hän tiesi, että siellä kotona on niinkuin eilenkin illalla ja niin monena iltana ennen: äiti käy ovelle ja kuulostelee tuleeko isä, hän silmää kätkyeeseen, missä pieni Ben nukkuu, hän ottaa lampun, varjelee liekkiä kädellään ja kulkee palvelijoiden luo ja katsoo, että kaikki majassa on paikallaan. Lapsi kehdossa äännähtää, sotamiehet muurin vaiheilla ovat tehneet valkean ja heittävät noppaa. Nyt kuuluu huilujen ja symbaalien ääni. Nyt kulkee kameli porttia kohden. Onko kuningas suuttunut ja ajanut pois tanssijat? Kymmenet keveät askeleet kiiruhtavat pihakivillä! Isän ääni käskee avata portin.

Äiti tulee ovelta ja laskee istuimelle uuden nahkaisen viitan. Se on valkoinen ja siitä leviää villojen haju. Kun Phares sen näkee, kuohahtaa hänessä. Se on häntä varten, se on paimenen viitta. Hän ei kuitenkaan nyt voi mitään sanoa, sillä äiti on mennyt lapsen kätkyen ääreen. Tämä lapsi on armolahja heille kaikille. Se jäi eloon, kun sen nuori äiti kuoli.

Näin oli eilen. Hän, Phares, oli vielä mukana, hän pani maata omaan vuoteeseensa ja äiti istuutui hänen vuoteensa laidalle ja vakuutti hänelle, että hänen on parempi paimenena Betlehemin kedolla kuin sadanpäämiehenä kuninkaan linnassa. Sillä paimenen ympärillä on hiljaisuus, hän kaitsee eläimiä, jotka antavat kaikkensa ihmisen hyväksi, hän suojelee niitä petoja vastaan, hän ottaa olalleen karitsan, joka ei pääse kiipeämään vuoren rinnettä suurten perässä, hän lähtee etsimään eksynyttä, ja tuo sen laumaan. Ja joka jalkansa loukkaa, tai jota rosvo haavoittaa, sitä saa hän vaalia. Ja hän kuuntelee Herran puhetta hiljaisuudessa. Milloin se kuuluu öljypuun lehvien suhinassa, milloin pitkäisen jylinässä, milloin tähden välkkeessä. Ja enkelinsäkin kautta Jumala puhuu, niinkuin monesti on isille tapahtunut. Mutta Daavidin kaupungissa ei ole niin, vaan siellä pettää veli veljeä, siellä sanoo ystävä väärän todistuksen ystävästä, siellä mitataan väärällä mitalla, siellä vuotaa viatonta verta. Ihmiset hukkuvat rikoksiinsa, niinkuin he vedenpaisumuksen päivinä hukkuivat. Onko hänkään onnellinen, joka Daavidin istuimen on anastanut ja jonka ympärillä äsken huilut soivat? Mariannen, hänen kuningattarensa veri ei ollut vielä kuivunut muurista, kun salamurhaajat jo etsivät onnettoman äitiä ja hänen poikiaan. Nuori hän oli, Mariamne, kun Herodes hänet Jerusalemiin toi, makkabealaisten tyttäriä hän oli. Niin käy ihmisten, kun he eivät kuule ainoaa totista Jumalaa.

»Ei, poikani Phares, nuorimpani, rakkaimpani, huomenna varhain vyötät sinä kupeesi ja lähdet Betlehemiin enosi majaan. Hän ottaa sinut mukaansa kedolle. Ja valvo sinä jo ensimmäinen yö ja kuuntele hiljaisuutta ja opi tuntemaan tähdet. Ja opi erottamaan vaarat ja petoeläinten äänet, ja erottamaan kaukaisuudet. Sillä minä, sinun äitisi, olen myöskin lampurin tytär ja tiedän, ettei ole helppoa äänettömässä yössä erottaa liikkuuko jalopeura kaislikossa Jordanin varrella, vai kuuluuko sen karjunta korvesta, vai onko se lähellä laumaa. Ja opi tuntemaan joka eläin laumassasi. Katso, ne eivät ole samanlaiset, vaan kullakin on omat tarpeensa. Mutta hyvä paimen tuntee jokaisen. Ja turvallisesti nukkuvat lampaat ja karitsat kylki kyljessä, kun ne näkevät keskellänsä paimenen, joka valvoo. Katso, uljas on paimen, kun hän siinä ajattelee omiansa, jotka tuntevat hänen äänensä ja seuraavat häntä sinne, kunne hän ne johdattaa. Ja niin on ihmisenkin: ei tiedä hän missä vihollinen vaanii, eikä tiedä hän, koska hänen jalkansa haavoittuu ja hän lankeaa. Eikä tiedä hän, kulkeeko vihollinen kaislikossa Jordanin varrella, vaiko korvessa, vaiko jo aivan lähellä. Vain Herra voi auttaa, kun me häntä avuksi huudamme. Niin, ei tiedä ihminen, kaislikossa ja viidakoissa, vaiko kuninkaan kartanoissa, vaiko ihmisen sydämessä synti liikkuu kuin liekki. Katso, poikani, sinä olet linnan pihoilla leikkinyt kuninkaallisten lasten joukossa, ja kun he sanoivat, että heistä tulee kuninkaita, niin sanoit sinä, että sinustakin tulee! Sinä et tietänyt, että sadanpäämies jo ojensi keihäänsä nostaakseen sinut sen nenään. Sinä olit silloin pieni, ja isäsi otti sinut syliinsä ja toi sinut kotiin. Ja nyt on tapahtunut, että sinä olet löytänyt armon kuninkaan nuorimman ystävättären silmissä, niin että hän käskee orjiensa kulkea tästä voudin pihan läpi ja vetäisee syrjään kantotuolinsa verhoja ja katsoo sinuun. Nyt sinä ymmärrät, että sinun täytyy lähteä. Itketkö, poikanen? Äitisikin itkee. Mutta kuivatkaamme kyynelemme: Herra on kanssamme, kun häntä avuksemme huudamme.»

Näin oli äiti puhunut, milloin kuiskaillen aivan hänen korvansa juuressa, milloin nostaen ylös silmänsä. Hänessä, Phareksessa, oli luonto noussut äitiä vastaan ja hänen teki mielensä tarttua viittaan ja paiskata se maahan. Eikö hän jo ollut mies? Eikö tämä käsivarsi saisi heiluttaa peistä, eikö hän saisi kantaa kypärää, eikö hän saisi käskeä ja hallita? Entä jollei hän lähdekään korpeen! Siellä on hiljaisuus kuin kalliohaudassa. Menisikö hän hautaan nyt, kun hän nuori on? Korvessa ei enää ole ryöväreitäkään, joita vastaan voisi sotia, sillä kuningas on heidät lyönyt.

Nyt — mitä tapahtuukaan muurien alla? Nainen huutaa. Hädässä hän on. Mutta sotamiehet nauravat ja sataa kiviä. Phareskin nauraa, sillä syntinen nainen on kivitettävä.

Äiti ei naura. Hän lyö rintoihinsa ja taipuu maata kohden, niinkuin kivet sattuisivat häneen. Hän huutaa avukseen Herraa, poika näkee sen, vaikkei äiti mitään sano. Phares hypähtää vuoteeltaan ja seisoo äidin luona.

»Hädässä me olemme. Synteihimme hukumme. Mutta sinä, poikani, kuuntele kedolla hiljaisuutta, katsele merkkejä taivaalla, eikö jo Luvattua kuulu.»

Eikä poika enää voinut mitään sanoa äitiään vastaan, vaan hän nojasi pään äidin olkaan, niinkuin nyt tänä iltana paimensauvaan, ja he molemmat katselivat kätkyeeseen, missä lapsi nukkui. Ei mitään se vielä tietänyt maailmasta. Pienet kädet lepäsivät vaatteella, jolla se oli peitetty, ja rusotus varjosti poskia.

»Hyvä on syyttömänä olla», sanoi äiti. »Ja vain syyttömällä on rauha.»

»Mutta onko yhtään, joka syyttömänä pysyy?» huusi poika.

»Herra, Herra, me avuksemme huudamme sinua!»

Näin oli ollut eilen. Ja samaan tapaan varmaan kului kotona tämäkin ilta. Äiti ei lakannut avuksi huutamasta Herraa ja lapsi nukkui kätkyessään. Ainoastaan hän, Phares, oli kaukana. Hän seisoi kedolla, keskellä laumaa, ilta oli tummunut ja yksinäisyys levisi ympärillä. Poika ajatteli äitinsä käskyä, mutta hiljaisuus oli vain pelottava, eivätkä tähdet antaneet mitään merkkiä. Kyyneleet pyrkivät ylös rinnasta. Sydäntä poltti, ruumista paleli. Jokohan hän herättäisi enon ja pyytäisi häntä valvomaan kanssaan? Hän, Phares, oli itse tahtonut valvoa, ja toiset olivat hymyilleet ja sanoneet, että antaa lapsen koettaa, ja lähteneet rotkoon levolle. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hiljaisuus saattaisi näin painaa ja pelottaa. Olisipa edes kaupungista kuulunut jokin elonmerkki. Siellä oli koolla niin paljon kansaa, ettei ollut sijaa majoissa, vaan heitä nukkui teltoissa ja talleissa. Mikä hetki yötä jo lieneekään? Suuret ovat täällä tähdet, ja alhaalla ne kulkevat. Tuonkin tuolta voisi miltei poimia käteensä.

Mikä risahti? Poika muisti jalopeuran, josta ei tiedä, missä se käy, ja hypähti pystyyn. Ei kuulunut muuta kuin hänen sydämensä raskaat lyönnit. Hän painoi hampaat yhteen ja nieli kyyneleensä. Tämä paimensauvako nyt onkin hänen osansa? Ei miekka eikä keihäs, vaan tämä käyrä puu! Taasen nousi hänen luontonsa ja hänet valtasi halu heittää se pois tyköään, tuonne piikkisiin pensaisiin! Mutta olihan se hänen ainoa aseensa, äiti oli sen hänelle aamulla ojentanut, ja niin hän painoi posken sitä vasten ja tuijotti pimeyteen. Silmälaudat kävivät raskaiksi.

Lieneekö hän nukahtanut, mutta yhtäkkiä värisi valo yli tienoon, niin että hän näki seetripuiden rungot ja tuuheat latvat, ja laumassa syntyi liikettä ja eläimet kavahtivat seisomaan ja seisoivat suurena rykelmänä, mutta kaikkien päät katsoivat samaan suuntaan. Jalopeura! ajatteli Phares ja kylmyys lävisti hänet kiireestä kantapäähän asti. Samassa tuli eno kiirehtien hänen luokseen ja hän ymmärsi, että eno oli valvonut kaiken aikaa. Hänen sydämensä sai helpotusta ja hän kysyi, oliko äkisti tullut aamu. Mutta vanha paimen jäi katsomaan taivaanrantaa kohden, ja muutkin kiiruhtivat luolasta, sillä he olivat heränneet unestaan ja luulivat hekin aamun koittaneen. Ja toiset heistä löivät rintoihinsa, ja toiset lankesivat kasvoillensa. Mutta ääni puhui ylhäältä:

»Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle.»

Phares muisti taasen äitinsä ja hänestä tuntui siltä, että äiti olikin lähettänyt hänet tänne tätä varten. Eikä hän ensinkään peljännyt, vaan nosti silmänsä häikäisevää korkeutta kohden.

Ja näki enkelin.

Ja enkeli puhui:

»Teille on tänäpänä Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä.»

Silloin nostivat he kaikki silmänsä ja valkoisten siipien kahina täytti taivaan sen toisesta rannasta toiseen asti. Ja valo oli kirkkaampi kuin auringon valo, mutta lempeämpi kuin kuun sädehtiminen. Ja ylistys soi ylhäältä alas maata kohden:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.»

Ja oli kuin sininen teräs olisi säihkynyt toisesta taivaan äärestä toiseen ja harput ja huilut soineet etäisimpiin maan ja meren rantoihin asti. Ja kuitenkin vallitsi hiljaisuus syvempi kuin vuorilla sydänyöllä. Vähitellen hävisivät enkelinsiivet eikä ollut jäljellä kuin pilvien solmuja, loistavia ja pitkiä. Ja valkeuskin kävi hiljaisemmaksi, niin että paimenet uskalsivat nousta maasta. Ja suuri riemu ja odotus oli heidät vallannut ja he ymmärsivät, että Jumala oli osoittanut heille suuren armon. Ja siinä heidän koettaessaan selviytyä hämmingistään, muisti vanha Ruben, mitä oli kirjoitettu Messiaasta. Ja kaikki totesivat, että kansan ahdistus juuri nyt oli suuri ja he ymmärsivät, että Hän nyt oli syntynyt: Vapahtaja.

Ja kiireesti he päättivät lähteä Betlehemiin katsomaan mitä oli tapahtunut ja minkä Herra oli heille ilmoittanut. Eivätkä he ihmetelleet, että laumat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen ja seurasivat heitä. Eivätkä vanhat ihmetelleet, että heidän askelensa olivat keveät kuin nuoruudessa, eivätkä nuoret ihmetelleet, että he ikäänkuin lentäen lähestyivät Betlehemiä. Ihme oli täyttänyt heidät voimallaan eikä heidän tarvinnut kysyä paikkaa. Vaan kun he olivat päässeet kamelileirin ohi, joka lepäsi ulkopuolella kaupunkia, ja pujotelleet telttojen välitse, ja tulleet parin majan ohi, niin taivuttivat he päänsä sisään matalasta oviaukosta ja katso, siellä näkivät he lapsen äitinensä ja lapsi makasi kapaloituna seimessä. Ja paimenet lankesivat maahan ja rukoilivat. Ja kertoivat valosta, jonka olivat nähneet ja kaikesta, mitä heille tästä lapsesta oli ilmoitettu.

Mutta nuori Phares tiesi nyt, minkätähden äiti oli lähettänyt hänet tänne: enkeliä näkemään hän oli hänet lähettänyt. Ja poika painoi kuuman poskensa paimensauvaansa vasten ja itki. Ei miekkaan, ei keihääseen, ei kuninkaan valtikkaan hän enää sitä vaihtaisi! Syyttömän hän oli nähnyt, sen, joka syyttömänä pysyy.

Ja paimenet kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Mutta lapsi avasi nöyrät totiset silmänsä ja katsoi ensi kerran ihmisiin.