ORJANTAPPURAPENSAS

Isä iski lapionsa ryteikköön ja oli juuri katkaisemisillaan villejä vesoja, kun hän huomasi pensaiden joukossa uuden kasvin. Hän hellitti kätensä lapion kahvasta ja pyyhki otsaansa. Orjantappurapensas! Sitä hän ei vielä ollut täällä uudessa kodissa huomannut.

Se oli ollut yhtä ainutta löytöretkeilyä siitä asti kuin he tänne muuttivat. Jokainen päivä toi esiin jotakin odottamatonta. Joka hetki juoksivat lapset sisään tuomaan jotakin uutta, milloin vihreää lehteä, milloin pientä kukkasta, milloin lasisirpaletta, joka auringossa oli säteillyt niin, että he luulivat sitä kalliiksi kiveksi. Ehkäpä se edellisten asujaimien elämässä joskus oli ollutkin kallisarvoinen tarvekalu, kunnes se sitten oli mennyt rikki, ja silloin joutuu tavallisesti rikkatunkiolle. Metsittynyttä täällä oli, tiet olivat kasvaneet umpeen, pensaikot eivät päästäneet aurinkoa kukkalavoille, täytyi repiä ja avata.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan ja tarttui uudelleen lapioon. Orjantappurapensas ei kuulunut tänne, tämä ala oli tarkoitettu tykkänään toisia kasveja varten. Kuinka tuo yksinäinen villiruusu olikin tunkeutunut tänne keskelle sireenipensaita, jopa juuri ikkunan alle! Se täytyi siitä irroittaa joka juurta myöten, muuten ei ryteikköön saanut järjestystä. Mutta taasen pysähtyi isän käsi. Ehkäpä se oli ainoa lajiaan koko heidän pienen uuden kotinsa alueella, tämä piikkinen pensas, ehkei sitä pitänyt hävittää, vaan siirtää jonnekin syrjään, jotta eivät sen okaat näin uhkaisi ohiastujaa niinkuin tässä. Niin minä teen, ajatteli isä, siirrän sen tuonne keittiötarhan taakse. Ja uudelleen nousi lapio ja upposi keskelle juurikkoa.

Mutta villiruusu piti puoliaan, sen suuret punertavat piikit löivät kasvoja vasten ja puhkeavat lehtisilmut tuntuivat puhuvan jotakin. Muutkin pensaat puhuivat nyt, nekin. Ne sanoivat, että villiruusu täällä oli tungettelija, heidät oli tänne varsinaisesti istutettu, se oli tullut ties mistä ja pisteli täällä keskellä hymyileviä kukkivia puutarhakasveja. Ainaista riitaa se tuotti eikä siitä tullut loppua ennenkuin tuo rikkaruoho nyhdettiin ylös viimeistä juurta myöten ja paiskattiin takapihalle.

Isä naurahti. Sellaista se oli, kun eli niin kiinteää yhdyselämää herkän naisen kanssa. Miehevä mies tuli siinä varsin hentomieliseksi! No niin, saattoihan jättää riitelijän vastaiseksi paikalleen ja tehdä muuta työtä, täällä ei ollut puutetta työstä. Tai kaikkein parasta: antaa äidin ratkaista ruusun kohtalon.

Oli tuollainen kumma kevätpäivä, jolloin ihmistä vetämällä vetää luonnon povelle. Kädet haluavat upottautua multaan, silmät janoavat taivaan sineä, sieraimet himoitsevat nuoren vihannan tuoksua, koko mieli ilakoi kilpaa lintujen ja heränneiden hyönteisten kanssa. Kasvun riemu ja ihmisen työilo ovat ylenpalttiset.

Isä askarteli ryteikössä, lasten äänet kuuluivat omenapuiden alta, ainoastaan äiti oli sisällä.

Isä viskasi hiekkaa ruutuun. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät ikkunaan. Hetken perästä hän oli portailla ja sitten isän vierellä.

— Katsopa tuota. Mitä teemme tuolle?

Äiti astui lähemmä pensaikkoa. Sitten hän kosketti piikkiseen oksaan. Hänen kasvonsa kalpenivat, hymy pakeni ja hän mietti hetken.

— Orjantappura, sanoi hän sitten, ikäänkuin olisi ollut kahden tuon pensaan kanssa. — Se on tänne istutettu. Joku on sitä erikoisesti rakastanut, joku on tahtonut nähdä sen ikkunasta.

Ja hän vei hymyillen kättään yli piikkien ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

— Niin, sanoi isä, — mitä me teemme sille?

Hän ei enää puhunut sanaakaan pensaan siirtämisestä. Hän tunsi vaimonsa ja tiesi, että luultavasti muut pensaat nyt olivat vaarassa. Äitikään ei puhunut, ainoastaan katseli pensasta ja hymyili, ja hänen kyynelensä vuotivat alas multaan.

Minusta on kuin pääsiäinen, kuiskasi hän vihdoin.

Saanko tämän pensaan omakseni? Kiitos. Katso, niin, ymmärräthän minut.

Hän etsi miehensä käden. Ja lasten äänet ja linnun laulu, auringon lämpö ja kaikki versova elämä yltympärillä yhtyi suureksi pisaraksi, jota he nauttivat hiljaa ja kiitollisina kuin terveeksitekevää lääkettä.

Villiruususta, jota myöskin sanotaan orjantappuraksi, tuli koko puutarhan keskipiste. Kaksituhatta vuotta sitten oli eräs piikkinen kasvi kaukana Itämailla joutunut siksi armoitetuksi, joka kierrettiin kruunuksi Ihmisen pojan kulmille hänen pitkänäperjantainaan. Orjantappurapensas muistutti alati tästä. Siitä tuli äidin opettaja myötäkäymisen ja vastoinkäymisen päivänä. Sen sisältö oli ehtymätön. Kuin keitaasta, jonka suoni ei milloinkaan kuivu, vuotivat saarnat orjantappuran olemuksesta. Se antoi rohkeutta, kun masennus yritti voittaa mielen, se auttoi pystyyn, kun ihminen yritti vaipua ristin alle, se teki nöyräksi, kun turha ylpeys nosti päätään, se antoi melun keskellä rauhan, se antoi kyynelen, kun maailma nauroi, ja se antoi hymyn, kun maailma langetti tuomionsa. Ja kun mammona yritti kietoa kahleihinsa, antoi se vapauden.

Orjantappurapensas oli kodissa äidin nimikko. Vieraat astuivat sen ohitse sitä näkemättä. Isä pysähtyi joskus sen ääreen ja muisteli hetkeä, jolloin hän oli ollut niin sokea, että oli iskenyt lapion sen juurelle. Lapset tiesivät, ettei äiti mistään voinut kertoa niin kauniita tarinoita kuin omasta villiruusustaan. Ja joku ihminen, joka hyvin surullisena oli tullut taloon, sai äidin pensaasta oksan.

Keväällä, kun luonto heräsi, oli kuin sen piikit olisivat vuotaneet täyteen purppuraa. Tuli juhannus ja villiruusun kukat rusottivat kuin riutuva iltarusko. Ja kun syksyllä kaikki elämä sammui, paloivat harmaassa sateessa orjantappuran marjat. Talvella peittivät nietokset puutarhan, ei elonmerkkiä voinut erottaa. Ainoastaan punaiset marjat hehkuivat piikkisillä oksilla. Äiti katseli niihin heittäessään linnuille leivänmuruja. Lapset kertoivat niistä jo satuja vieraille lapsille.

Ja kun koittivat pääsiäisjuhlan pyhät päivät, silloin väreili ilmassa jo luonnon ylösnousemus. Mutta viimeiseen asti puhuivat orjantappuran hedelmät niistä veripisaroista, joiden aina täytyy vuotaa ihmisen syntien takia.