ISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ

Isänmaa — kuinka monta kertaa onkaan lausuttu tämä sana! Kansalaiset ovat haltioituneet sen ääressä ja runoilijat ovat laulaneet sen ylistystä. He ovat maininneet isänmaata untensa morsiameksi, »siksi leiväksi mitä me syömme, siksi kieleksi mitä me puhumme». Tuskin löydämme sitä taiteilijaa, joka ei olisi ollut polvillaan isänmaan pyhän nimen edessä. Tuskin vietetään sitä vakavaa juhlaa, jossa ei omistettaisi puhetta isänmaalle.

Kauneimmat puheet isänmaalle ovat kuitenkin olleet ne, joita ei ole kirjoitettu eikä edes lausuttu jollekin yleisölle. Sellaisiksi voidaan lukea ne puheet, joita siirtolainen on pitänyt yksinäisyydessään, kaukana synnyinmaastaan, kun koti-ikävä on kalvanut hänen mieltään, ne puheet, joita kuoleva sotilas on pitänyt vieraalla maalla, ehkä vuosisatoja sitten, taisteltuaan vieraan lipun alla, vieraan maan kunniaksi. Moni suomalainen sotilas on ollut siinä asemassa kaukaisista ajoista asti, ajoista, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa, ja jolloin oli vain kotiseutu. Tämän kotiseudun hän näki sammuvin silmin, näki kaivotien, näki omaiset, näki pihan, jolla lapsena oli kulkenut, veräjän, josta oli astunut, pirtin, jonne oli saanut tulla tuiskua pakoon, pankon, jolle oli saanut nousta, kun kylmä paukkui ulkona ja sudet ulvoivat jäällä. Kuolinkamppailunsa kestäessä suomalainen sotilas tämän näki ja ehkä puheli jotakin isänmaalle — eivätkö lienekin nämä puheet olleet kauneimmat!

Isänmaata ei vielä ollut.

Onko siis todella ollut aika, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa?

Muutama vuosi sitten, siinä vapauden ensi aikoina, tapahtui täällä Helsingissä, että ylioppilaat panivat toimeen esitelmätilaisuuksia sotilaille. Erääseen tällaiseen oli onnistuttu saamaan puhujaksi Richard Danielson-Kalmari. Niinpä oli harmaassa kasarmihuoneessa koolla harmaapukuisia nuoria miehiä ja heidän edessään seisoi puhuja, kertoen tarinaa kaukaiselta keskiajalta. Silloin ei ollut olemassa suomalaista kansaa, oli vain heimoja, jotka taistelivat keskenään. Näillä heimoilla riitti yllinkyllin riitaa kalavesistä ja metsästysmaista ja ne tuhosivat toisiaan sillä kateudella ja pitkävihaisuudella, joka on suomalaiselle luonteelle tunnusmerkillistä. Keskellä riitaa tulee yhtäkkiä riiteleville heimoille tieto: vihollinen on porttien edessä, vanha vihollinen idästä! Riidat pysähtyivät ja kuin salaman valossa näkivät riitelijät, joita tuhannet pienet väärinkäsitykset olivat vieneet käräjätupiin, joita tuhannet mitättömät asiat olivat erottaneet, ikäänkuin yhdellä iskulla sen suuren, joka heitä yhdisti, näkivät, että itse asiassa heidän yhteinen suuri kotinsa on isänmaa, että heidän vaaransa on yhteinen, tehtävänsä yhteinen, että heillä on yhteinen kieli, että heillä ei ole varaa tuhlata voimiaan sisäisiin riitoihin, että heidän täytyy pitää yhtä, jos mielivät elää. He näkivät tämän kaiken vasta vaaran hetkellä ja silloin kulkivat sanakapulat talosta taloon ja suomalaiset heimot nousivat kuin yksi mies. Ja vihollinen lyötiin. Silloin näki Suomen kansa ensi kerran isänmaansa kasvot.

Mutta puhujan tätä esittäessä vasta vapautuneen Suomen vartijajoukolle, oli kuin humaus olisi käynyt läpi joukon, eikä ollut enää seiniä rajoittamassa näköpiiriä, vaan läsnäolijat näkivät kauas menneisyyteen, näkivät isänmaansa suurimman vaaran — riidan, ja isänmaan kasvotkin tulivat oudon läheisiksi. Ja varmaan jokainen, joka oli mukana silloin, tuona iltahetkenä, vannoi sisimmässään, jotakin tämäntapaista: minä tahdon päästä yli pikkuasioiden, minä tahdon päästä yläpuolelle mitättömien väärinkäsitysten, jotka erottavat meitä veljiä toisistamme, minä tahdon olla suomalainen, minä tahdon elää ja kuolla Suomen puolesta, kaiken sen puolesta, mikä tekee isänmaan eheäksi, suureksi ja mainehikkaaksi maailman kansojen joukossa ja mikä tekee sen voimakkaaksi kunnialla puolustamaan sijaansa kulttuurimaiden keskellä. Tämä vala mielessä jättivät läsnäolijat kokoushuoneen, mennen kukin tehtävänsä ääreen ykskaikki oliko tuo tehtävä »suuri» vaiko »pieni».

<tb>

Helsingissä oli jokin vuosi sitten sairaanhoitajattarien maailmankongressi. Monet kymmenet kansallisuudet olivat edustettuina. Mukana sattui olemaan eräs amerikkalainen nainen — nimi tuntui täysin englantilaiselta — mutta hän hämmästytti suomalaisia sillä, että hän aina hyvin hartaasti lauloi suomenkielellä »Arvon mekin ansaitsemme», tuon laulun, joka oikeastaan on meidän aikaisin kansallislaulumme, ja myöhemmin myöskin »Maamme»-laulun. Kuka oli tämä tuntematon? Kerrankin kun oltiin koolla helsinkiläisessä puistossa ja pidettiin puheita puolelle ja toiselle, useilla maailman kielillä, niin nousi vuorostaan tämäkin hoitajatar ja, laskien kätensä hongan kyljelle, katsoi suoraan ylös taivaan sineen. Hän alkoi puhumalla jotakin Suomen taivaan sinestä ja Suomen hongan urhoollisesta kasvusta. Hän kertoi, että hänen esivanhempansa 300 vuotta sitten olivat lähteneet liikkeelle Rautalammelta. Ensin he olivat raivanneet Suomen korpia Rautalammella, sitten he olivat lähteneet Ruotsiin, Värmlantiin ja sielläkin he olivat raivanneet korpia. Sitten kun asuntomaat olivat tulleet leipää antaviksi, heidät häädettiin. Nyt lähtivät he Amerikkaan ja raivasivat jälleen korpia siellä. Aina vain raivasivat, kunnes kuolivat. Mutta tässä suvussa on kautta aikojen säilynyt tieto — luonnollisesti suku on täysin amerikkalaistunut ja pitää Amerikkaa isänmaanaan — suomalaisesta alkuperästä, ja kaikkien maailman kansojen joukossa, lähinnä amerikkalaisia, on Suomen kansa tälle suvulle rakkain. Ja niin oli tälläkin suvun jäsenellä, tällä sairaanhoitajattarella aina ollut tarve päästä näkemään esi-isien maata, ja hän oli lähtenyt matkaan ja oli nyt täällä. Myöhemmin oli hoitajattaremme suuren retkikunnan mukana tullut Punkaharjulle, siellä muistikirjaansa kirjoittanut tärkeimmät suomalaiset sanat ja sitten yksinään lähtenyt esi-isiensä asuinpaikalle, Rautalammelle.

Hän näki varmasti, tämä suomalaisen suvun jäsen, kun hän 300 vuoden jälkeen lähestyi esi-isiensä asumaseutuja, isänmaan kasvot.

<tb>

Kerran automatkalla tulimme keskiyön aikaan lauantai-iltana Hämeessä erään kylän läpi — aurinko oli silloin jo laskenut, saunan tuoksu tuntui vielä ja monissa paikoin oli saunan ovi auki, jolloin kuului, kuinka sirkka siritti. Me ajoimme aivan hiljaa ja seisahdutimme silloin tällöin koneen, saadaksemme katsella kesäyön ihmeellistä hämyä. Ja me kuljimme pienen talon ohitse, jonka vieressä ruisvainio seisoi aavistellen kaikkein täyteläisimmän kukkeutensa hetkien olevan läsnä, ja ruisrääkkä äänteli. Näimme aivan tavallisen harmaan rakennuksen ja sen portailla vanhan miehen, yllään puhdas aluspuku, joka vielä tuoksui saunalta. Hän tuli tielle, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi lopulta, kun vaistosi meidän mielialamme, ettei malttanut mennä maata, kun oli niin kaunis ilta.

Niinpä istui tämä mies siinä yksinään, viikon aherrettuaan, eikä tuntenut väsymystä. Hän näki kotinsa, pienen kolkan isänmaata. Kaikki oli siinä hänen ympärillään, hänen työmaansa, hänen vaimonsa ja lapsensa. Hän ei tehnyt itselleen selkoa, miksi hän siinä oli onnellinen, miksi hän siinä vietti iäisyyshetkiä. Hän vain istui ja katseli. Saatamme olla varmat siitä, että hän tässä pienessä arkisessa ympäristössään näki isänmaan kasvot.

<tb>

Useimmat meistä ovat nähneet isänmaan kasvot sellaisina hetkinä, jolloin Suomen riitelevät heimot kerran tajusivat, että isänmaa on heille yhteinen, että heillä on yhteinen kieli ja että heille on yhteistä kaikki, mikä maan päällä on pyhää: vaaran hetkinä. Me olemme nähneet vapaussodan ajat. Monella meistä on selviä muistoja siitä, miltä vaara tuntui. Miltä sitten? Oliko isänmaa silloin arkinen, vai tuntuiko isänmaan käsite samanlaiselta kuin tavallisesti? Ei, ne olivat ihmeellisiä aikoja ne silloiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mitä merkitsee, että juuri tämän sukupolven sallittiin ennen kaikkia edellisiä sukupolvia lunastaa vapaaksi isänmaa että juuri me saimme täyttää työn, jonka esi-isät ja -äidit olivat panneet alulle ja jota he olivat kehittäneet että me saimme nähdä heidän taistelujensa, kärsimystensä ja kaipauksiensa määrän toteutuvan, että me saimme nähdä vapauden aamun? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mikä velvoitus tähän sisältyy?

Me voimme kaikkia asioita ja käsitteitä syventää ja me voimme niitä myöskin madalluttaa. Me omistamme esimerkiksi kappaleen maata. Me voimme polkea sen jalkaimme alle, jättää sen rikkaruohon valtaan, kulkea näkemättä sitä. Me voimme myöskin upottaa siihen hikemme ja vaivannäkömme, voimme rakastaa sitä, voimme nähdä siinä kappaleen isänmaata. Ja katso, meidän rakkautemme lämmössä se kantaa kukkaa ja hedelmää. Me voimme täyttää elämämme kiitävät hetket arvokkaalla sisällöllä, me voimme jokaisesta silmänräpäyksestä muodostaa kappaleen iäisyyselämää, jonka aikana meidän sisäinen ihmisemme kasvaa. Me voimme myöskin antaa elämämme hetkien vieriä pois tyhjinä, turhina, pieninä, kitukasvuisina. Niinpä me voimme elää isänmaassamme omistamatta sitä. Se ei näytä meille kasvojaan, sillä meidän silmillämme ei ole kykyä nähdä. Me ajattelemme tähän tapaan: minä nyt olen vain minä, mitä sillä on väliä, miten minä elän. Me voimme myöskin, toimien vaikka miten näkymättömällä paikalla, omistaa koko isänmaan, nähdä sen kasvot surussa, ilossa, häpeässä tai toivossa, tuntea vastuunalaisuutta kaikesta, mitä täällä tehdään. Miten köyhänä kulkeekaan elämän läpi ihminen, joka madalluttaa ja alentaa kalliit, peruuttamattomasti kiitävät hetket. Miten rikas onkaan se, joka syventää ne, nähden ihmiskutsumuksensa korkeuden, nähden Jumalan-lapsen perintöoikeutensa!

Me erehdymme, kun luulemme elämänilomme kärsivän, jos vihkiydymme kokonaan työhön isänmaan kasvojen edessä. Ilo saavutetaan juuri sitä tietä. Isänmaa elää ilolla kannetuista uhreista. Niin pian kuin uhrimieli isänmaan lasten povessa sammuu, on isänmaamme hylättynä ja lapset vailla kotia.

Mitä sitten voimmekaan isänmaan hyväksi tehdä? Isänmaalla on eri tarpeita eri aikoina, ja niinkuin rakastava lapsi äitinsä kasvoista näkee, mitä hän milloinkin toivoo, niin on kansalaisen tiedettävä, mitä aika häneltä milloinkin vaatii. Ja hänen on oltava valmis kuulemaan velvollisuuden ääntä ja täyttämään tämä velvollisuus vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä. Tulee hetkiä, jolloin isänmaa vaatii lapsiltansa hengen. Meidän suomalaisten on alati muistettava miten yksinäinen ja harvalukuinen kansa me olemme. Emme saata turvautua suuriin sukulaisiin. On paras ottaa lukuun, ettei apua tule mistään, että meidän on luotettava ainoastaan omaan itseemme. Tällainen asiaintila vaatii yksilöä kasvamaan täyteen ihmismittaansa ja täyteen kansalaiskuntoonsa. Täällä ei ole varaa elättää velttoa, nautiskelevaa väkeä, joka vaaran hetkellä pettää. Joskus, kuten sanottu, isänmaa vaatii suuria uhreja. Joskus se vaatii pieniä — mikäli nyt pieniksi voidaan sanoa välttämättömyyksiä, näyttivät ne miten vähäpätöisiltä tahansa. Meidän aikamme näkee suurten uhrien päivät vielä aivan läheisessä menneisyydessä. Nykyhetki tuntuu vaativan »pieniä» uhreja: meidän on luovuttava nautinnoista, turhuuksista, salatusta rikollisuudesta, omanvoitonpyynnöstä, riidanhalusta, kostonhimosta, kaikesta tuosta sisällisestä kurjuudesta, jolle me vaadimme pyhitystä sen takia, että sota-aika muka on sen tuonut. Usein kuulee saksalaisten puhuvan mielialasta maailmansodan alussa, ja he erottavat vielä tästä erään ajanjakson, jonka he katsovat kuuluvan korkeimpaan ja puhtaimpaan, mitä heidän isänmaassaan on eletty: elokuun mieliala v. 1914. Me suomalaiset elimme tämäntapaisen ajan helmikuussa 1899. Puhdas inhimillisyys ja puhdas patriotismi elävöittivät silloin mieliämme. Uhrivalmiina, vapaina turhuudesta, rehellisinä ja vilpittöminä, sisällisesti vapaina seisoimme silloin isänmaan kasvojen edessä. Ja Suomi-äiti katsoi meihin surussaankin onnellisena. Sillä äiti ja lapset olivat yhtä.

<tb>

Nyt —! Me olemme saavuttaneet itsenäisyyden, sortajat ovat poissa. Omat miehemme pitelevät ohjaksia, me määräämme itse kohtaloltamme. Mutta missä ovat uhrivalmius, kansalaiskunto, rehellisyys, vilpittömyys, sisällinen itsenäisyys? Paljas, puhdas inhimillisyys katsotaan arvottomaksi, koetellut kansalaishyveet ovat käyneet vanhanaikaisiksi. Keskinkertaisuus on korkeassa kurssissa, oveluus menee viisaudesta ja omanvoitonpyyntö esiintyy silmillään yleishyvän naamari. Siellä täällä kuuluu kaamea kuiske: eihän tällaista tapahtunut edes silloinkaan, ennen…! Ottakaammepa käteemme sanomalehti, mikä hyvänsä, miltä maankulmalta ja miltä päivältä tahansa, niin on tuossa yhdessä numerossa lueteltu niin monta murhaa, kavallusta, ryöstöä ja kaikenkaltaista rikosta, että niistä olisi riittänyt kymmenen vuoden osalle ennen vanhaan.

Joskus johtuu mieleen lapsellinen pelko, että joku niistä, jotka antoivat henkensä maamme vapauden lunnaiksi, lyhyen hetken ajaksi voisi nousta kumpunsa yöstä saadakseen nähdä miltä näyttää vapaassa Suomessa. Hän jätti kotinsa ylimaallisen innoituksen vallassa ja kuoli uskossa, että kansamme kunnialla on vaaliva kalliistiostettua, vuosisatoja ikävöityä vapauttaan. Mitä hän sanoisikaan, jos nyt loisi tänne silmäyksen? Eikö hän kysyisi meiltä jälkeenjääneiltä uhriksi kannettua elämäänsä? Tätä vartenko vuoti niin paljon verta? Ja Suomi-äiti, hän ei tällä hetkellä etsi niitä neuvokkaita taitureita, jotka pystyvät vipuilemaan sille tai sille arvoasteelle ja sulavasti kumartelemaan sillä tai sillä parkettipermannolla, tai joustavasti mukautumaan siihen tai siihen tilanteeseen, tai sirosti kantamaan niitä tai niitä kunniamerkkejä — hän etsii ihmistä, etsii lyhty kädessä rehellistä, vilpitöntä ihmistä!

<tb>

Me tarvitsemme tällä hetkellä sen vartioketjun lisäksi, jonka sotajoukkomme muodostaa ulkonaisia vaaroja vastaan, vartioketjun sydämemme ovelle. Vihollinen ahdistaa sitä ankarasti, jollei tuota vihollista saada voitetuksi, hukumme, huolimatta ulkonaisesta itsenäisyydestämme. Mistä on sitten löydettävissä vartiosto, joka voisi tehdä puhdasta sydämessämme?

Vartioston nimi on: Jumalan kymmenet käskyt, juuri ne samat, joita kerran taoimme päähämme ymmärtämättä niistä paljonkaan. Ja miksei koko vanha katkismus synnintunnustuksineen, jossa luetaan tähän tapaan: että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, pitää jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta synteineen ja paheineen upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä nouseman ylös uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, vanhurskaudessa ja puhtaudessa Jumalan edessä vaeltaman. Harvoinpa lienee esi-isien ja esi-äitien synnintunnustuksella ollut niin vaikuttava tausta kuin minkä nykyaika tarjoaa.

Kun olemme saaneet luotettavat vartijat sydämemme ovelle, on sisällinen itsenäisyytemme turvattu. Ja silloin alamme kelvata työntekijöiksi isänmaan kasvojen edessä ja vartiopalvelukseen isänmaan porteilla.