»SUUREN TARPEEN TÄHDEN»

Eräänä päivänä kertoi tuttavani, erittäin tietorikas kansalainen, kun olimme puhelleet Itä-Hämeen museohankkeesta, että Medelplanin puuaapinen vielä 40 vuotta sitten oli ollut olemassa jollakin ullakolla Pälkäneellä ja tulipalossa tuhoutunut.

Medelplanin puuaapinen? Sekö, joka leikattiin Isonvihan aikana? Eihän toki! Jos se olisi säilynyt meidän päiviimme asti, niin olisihan se saatettu kunniasijalle Kansallismuseoon, sen ääreen pysähtyisi jokainen oppinut, sen ääreen johdettaisiin jokainen koululainen ja ulkomaalaisillekin se olisi huomattava nähtävyys, se kun kaunopuheisemmin kuin mitkään esitelmät voi kertoa siitä ajankohdasta historiaamme, jota nimitämme Isoksivihaksi. Ei suinkaan voi olla kysymys tästä puuaapisesta?

Tuttavani vakuutti, että juuri tämä puuaapinen oli ollut olemassa n. 40 vuotta sitten. On vielä vanhoja ihmisiä, jotka muistavat sen nähneensä.

Kahden vuosisadan aikana on tämä puuaapinen niin sanoaksemme symbolisoinut Isonvihan kauhun aikaa. Kun tämä historiamme kausi esitetään kouluissa, kun kaikki väkivallanteot, kirkonkellojen upottamiset ja maan autioitumisen kuvaukset ovat järkyttäneet kuulijat, silloin huippenee kuvaus tähän: kirjat olivat niin tyyten hävinneet, että oli syytä pelätä lukutaidonkin häviävän maasta. Silloin muuan mies veisti aapisen puuhun. Tämän tosiasian kuvaaminen ei milloinkaan jää tehoamatta kuulijoiden mieliin. Lapsikin tajuaa, mitä merkitsisi, jollei kotona olisi »kukkokirjaa». Eikä liene yhtään lasta kansakouluiässä, joka ei olisi kuullut kertomusta Medelplanin puuaapisesta. Vastaanottaessamme tämän liikuttavan kuvauksen, tunnemme aina ne erinomaisen suuret edut, mitkä omistamme esivanhempiimme verraten ja meissä herää into käyttää hyväksemme asemaamme nykypäivien runsaiden tiedonlähteiden ääressä. Puuaapisen sadun, kuten mainittu, tuntevat kaikki maamme kansalaiset. Se on tosi satu ja meille erikoisen rakas.

Kuinka omituista ajatella, että sillaikaa kun huulemme vuosikymmeniä ovat kerranneet puuaapisen satua, sillaikaa on itse tuo esine, historiallinen puuaapinen, hylättynä virunut romuläjässä ullakolla! Tulipalo vihdoin on korjannut talteen, mitä eivät ihmiset ymmärtäneet pelastaa itselleen.

Kuinka paljon tietäisivätkään Suomen ullakot kertoa historiallisista esineistä, jotka ovat joutuneet »sinne ylös», kun uusi muoti on tuonut taloon uutta, jonka tieltä vanhan on pitänyt väistyä! Sukujen sammuessa ovat historiallisten henkilöiden talot ja tavarat joutuneet huutokauppoihin, ullakolta on kannettu alas »romu» ja myyty rovon hintaan. Paljon on mennyt sellaista, joka olisi voinut valaista menneisyyttä. Muistan eräälläkin ullakolla suuren läjän kirjeitä. Siellä sanottiin olevan Runebergin ja hänen toveripiiriinsä kuuluvien henkilöiden kirjeitä. Oli tarkoitus käydä läpi kirjeet. Tätä ei kuitenkaan tehty — kenelläkään ei »ollut aikaa», tuli muutto toiselle paikkakunnalle ja kiireessä käytettiin kirjeläjä täytteeksi lasitavarain pakkaukseen. — Jossakin Kuopion puolessa oli nähty lasten leikkikalujen joukossa kirjeitä, joiden alla oli Yrjö Maunu Sprengtportenin omakätinen nimikirjoitus.

Eräässä talossa oli tapana säilyttää juhlapuvut. Siellä oli isoäidin äidin morsiuspuku ja hänen sulhasensa häätamineet hopeasolkisia kenkiä ja silkkisukkia myöten. Siellä tavattiin ristiäispukuja ja surupukuja läpi monen sukupolven. Kun suku merkkipäivinä kokoontui, pukeutuivat eri-ikäiset jäsenet näihin vaatteisiin ja, tutkittuaan edesmenneiden luonteita kirjeiden ja perintätietojen nojalla, esittivät asianomaisen puvun alkuperäistä kantajaa. Ainutlaatuinen vaikutus syntyi, kun vanhoihin pukuihin näin palasi henki.

Nämä puvut olisivat vaikkapa paikkakunnan kotiseutumuseossa voineet jälkipolville kuvastaa vanhoja aikoja. Mutta suku hävisi, puvuista tuli rääsymattoja. Jälkeenpäin, kun kotiseutumuseo syntyi, surtiin ja pahoiteltiin tätä. Mutta valittelu tuli myöhään.

Suomen ensimmäinen veturi, Ilmarinen, sulatettiin virkaheitoksi jouduttuaan. Nyt se kuuluisi rautatiemuseomme ensimmäisiin nähtävyyksiin, mutta silloin ei ymmärretty.

Hartolan lähes 300 vuotta vanha kirkko, joka yksinäisyydessään saarnasi maantien vaeltajalle vaikuttavammin kuin paras ihmissuu, hajoitettiin ja käytettiin tytärseurakunnan kirkkoa tehtäessä rakennusaineena. Jouduin muutamia kuukausia myöhemmin autioituneelle kirkonpaikalle, missä perustukset vielä olivat tasoittamatta. Sattui olemaan iltayötä ja satoi lumiräntää, vaikka oli kesäkuun aikaa. Alttarin puoleisessa osassa oli läjittäin vanhoja kirjoja ja kirjanlehtiä, puoleksi mullan peittäminä. Tuuli repi lehtiä, joiden ääressä ihmiset kerran olivat vaipuneet hartauteen. Ihmiset itse olivat maan mullassa. Astuin toiselle puolelle rauniota ja näin kolme pääkalloa, jotka katsoivat suoraan minuun. Vainajien tyhjät silmäkuopat katsoivat ihmiseen, joka vielä astui vihreän maan kamaralla. Noiden kolmen silmäparin takana oli tuhansien tuhansia, oli vuosisatoja. Nykypolvi oli vienyt kirkon, jonka nämä vainajat elämän päivinä olivat sydämen hartaudella rakentaneet. Jokainen nykypolvi vie niin paljon, vie ajattelemattomuudessa ja lyhytmielisyydessä, vie itseltään, varastaa itseltään kallista sukuperintöä. Ja nämä teot ovat siitä kohtalokkaat, että ne ovat peruuttamattomat.

Siellä jossakin pitäjässä oli kerran seppä, joka mietti ikiliikkujaa ja joka, vaikkei hän ollut saanut minkäänlaista oppia, teki niin tarkkakäyntisiä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja ja taskukellojakin, etteivät myöhemmän ajan ostokellot vedä niille vertoja. Eräässäkin talossa on tämän sepän tekemä kaappikello. Kun se on ruma ja vanha, niin oli se jo tuomittu virkaheitoksi ja sijaan tuotu uusi. Mutta aitan nurkasta oli vanha kello pian jälleen tuotu tupaan, kun ei uusi osannut näyttää aikaa luotettavasti. Suomessa on ollut monta merkillistä seppää, joiden takomat kauniit raudoitukset, lukot ja aseet olisivat olleet säilyttämisen arvoiset. Ilmarisen takomataito elää laulussa, mutta olisipa mukavaa, jos meillä Kansallismuseossa olisi nähtävänä hänen kättensä töitä. Esimerkiksi Sampo! Nykyjään on joka miehellä taskussa almanakka, mutta ennenvanhaan käytettiin tuvan nurkassa sauvoja, yksi joka viikonpäivää varten, ja siirrettiin näitä huoneen toisesta päästä toiseen sitä mukaa, kuin viikko kului. Kävi sitten kerran niinkin, että talon poika kihlasi tytön ja piti lauantaina mentämän pappilaan. Kuinka lienee kuitenkin ollut muuta ajattelemista niin, että unohdettiin siirtää kepit ja mentiinkin pappilaan vääränä päivänä. Näihin vanhanajan »almanakkoihin» oli veistetty kaikenkaltaisia merkkejä. Mutta lieneekö niitä säilynyt yhtään. Muistitiedot niistä vain kertovat.

Puuaapisesta sanotaan tietosanakirjassa: »Kun Isoviha oli hävittänyt Suomen kirjapainot, leikkasi Viipurin kirjapainon entinen johtaja Daniel Medelplan Pälkäneellä 1719 aapiskirjan (Lasten paras tavara eli ABC kirja joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen seura kunnan toimituxen kautta Prändetty) puulaattoihin.»

Kuinka paljon sisältävätkään sanat »suuren tarpeen tähden»! Suomen kansan tulisi yleensä suuren tarpeen tähden valmistaa mieltään historiallisia muistojaan varten. Juuri historiallisen mielen puutteessa on meiltä meidän oman kylmyytemme Isonvihan tähden mennyt hukkaan ja menee joka päivä esineitä, todistuskappaleita ja perintätietoja, joita emme mitenkään enää saa takaisin. Paikkakunnat ovat huutokaupoissa antaneet pois hevoskuormittain kuvallista historiaansa. Hajotetaan vuosisataisia kirkkoja, päästetään vanhat hautausmaat rappeutumaan. Kuinka onkaan tässä kansallisomaisuutemme vähentynyt, kuinka onkaan siten loukattu kansamme sydänjuuria! Kuinka paljon köyhempiä olisimme, jollei meillä olisi Kansallismuseota, Turun linnaa kokoelmineen, Paikkarin torppaa, Aleksis Kiven kuolinhuonetta, Suomenlinnaa, Seurasaaren ulkomuseota ja muita samanlaisia pyhäkköjä, jotka johdattavat meitä hiljaisuuteen. Entä kuinka paljon köyhempiä olisimmekaan, jollei Matti Pohto olisi pelastanut meille vanhimpia kirjallisia muistomerkkejämme. Tuskinpa olemme, jokainen meistä, tulleet selvittäneiksi itsellemme, minkä suurtyön suoritti tämä köyhä kansanmies, Matti Pohto. Lienee hän saanut, kelkalla kuljettaessaan kallisarvoisia kirjoja ja kirjanlehtiä, monet kerrat väistyä hankeen niiden tieltä, joilla oli varaa kulkea hevosella. Ja murhaajan käsi hänet lopetti keskellä ainutlaatuista historiallista työtään. Tässä miehessä todella oli historiallista mieltä ja museohenkeä. Ja sitä on koko hänen kansassaan, vaikka se vielä piilee syvällä kätköissään. »Suuren tarpeen tähden» täytyy Suomen kansan valmistaa koteja historiallisia esineitään varten.

Museoiksi sanotaan näitä koteja. Ne ovat pyhäkköjä, missä esi-isien ja äitien muistoa vaalitaan, missä kulkija voi hiljentyä muistelemaan heitä ja missä koulunuoriso voi oppia heiltä.

Elämme levotonta aikaa — historiallisen mielen heräys saattaa tällä hetkellä vaikuttaa samantapaisesti kuin uskonnollinen liike. Historiallisen mielen herääminen on omiaan mitä suurimmassa määrässä kokoamaan, kohottamaan, yhdistämään ja rauhoittamaan. Juuri nyt, kun nopeat kulkuneuvot puhaltavat edellään uutta aikaa saloseutuja myöten, olisi nopeasti pelastettava, mitä pelastettavissa on. Vain se, joka tuntee menneisyytensä ja on oppinut siltä, tietää tehtävänsä elinhetkeään ja tulevaisuuttaan varten.