NIIN LÄHESTYY MARIAN LEIVÄN JUHLA

Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. Ja perheenisät käyvät läpi lammaskatraitaan ja valitsevat ne, jotka ovat uhrattavat. Ja muutamat katsovat uhrattaviksi parhaimpansa, mutta toiset huonoimpansa. Veri kuin veri, ajattelevat he. Ja koko Jerusalem valmistuu vastaanottamaan juhlaa. Kaikki kiirehtivät vireinä askareissaan, pääsiäispäivien odotuksessa.

Ainoastaan tuo nasarealainen mies, joka itseään sanoo profeetaksi, hän jatkaa toimetonta kulkuaan ja viettää päiväkaudet temppelissä. Hänellä on muka nyt niin tärkeää puhuttavaa, että siihen menee aika varhaisesta huomenesta hamaan iltaan asti. Ja ympärilleen hän houkuttelee kodista vaimot ja kaupitsijan pöydän äärestä nuorukaiset. Ja siellä ovat rammat ja raajarikot ja vaivaiset. Ja aviorikkojat saavat kuulia, että heidän syntinsä annetaan anteeksi. Ja miehelle, joka viittansa alla kätkee tikaria, antaaksensa siitä vihamiehelleen hänen tekojensa mukaan, saarnataan, että tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa! Villitys todella on käynyt uskomattoman suureksi. Ja kaukaa tulvii kansaa nasarealaisen ympärille. Temppeli on täynnä, vaivaiset tiepuolessa unohtavat pyytää almua, sillä he vain odottavat tuon miehen tuloa päästäksensä vaivoistaan. Ja sairaat tungeskelevat hänen tielleen vain saadakseen tarttua hänen kuluneeseen viittaansa. Illan tullen on toki hänenkin sanatulvansa lopussa. Hän lymyää silloin joukkoa, joka meluaa ja ylistää. Sanotaan hänen viettävän yönsä Öljymäellä. Toiset kertovat tähtien laskeutuvan hänen ympärilleen, toiset Mooseksen ja Eliaan puhuvan hänen kanssaan Joku niistä kahdestatoista, jotka alati kulkevat hänen jäljessään, tietävät hänen rukoilevan ja puhelevan taivaallisen isänsä kanssa. Ja on vielä joku, joka on kertonut nähneensä hänen lepäävän, pää öljypuun juurta vasten, viitta kiedottuna laihojen olkapäiden ympäri.

Laihtunut hän todella on ja kalvettunut viime aikoina taitaapa tuntea, että on raja kansan johtajien kärsivällisyydellä. Kauan ovat he tätä villitystä katselleet. Syyttäköön nyt itseään.

Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. Ja todella tuntee nasarealainen vaelluksensa mitan täyttyvän. Pimeys nousee hänen ympärillään kuin öinen meri. Ja kaikki autioituu oudosti, niin että siinä, missä ennen liikkui ystäviä ja vihamiehiä, siinä on nyt vain yksinäisiä.

Ei vielä, ei vielä. Hänellä on vielä niin paljon puhumista. Ihmisen täytyy saada tietää viimeisten päiväin tapahtumat.

Siinä ovatkin taasen ystävät ympärillä, on leski, jonka hän kohtasi Nainin portilla, ja poikanen, jonka hän nosti paareilta. Siinä on sokea, joka istui tomussa kaktuspensaiden ryteikössä ja kohotti hänen puoleensa kuolleet silmänsä. Nuo silmät täyttyvät nyt niin helposti kyynelillä. Siinä on vaimo, jolle hän sanoi: mene, äläkä tee enää syntiä. Kun hän oli astunut jonkin askelen, kohtasi kivi hänen ohimoaan, siinä on vieläkin arpi. Kunhan tuo vaimo jaksaisi pysyä tiellä, henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Ihmisiä on tullut kaukaa, kaikkia painaa murhe, kaikkien katseissa on kaipaus. Täytyy saada osoittaa heille tie, jonka päässä taakka nostetaan raskautetun hartioilta, täytyy osoittaa kaipaavalle lähde, joka sammuttaa hänen janonsa.

Kuka minuun rupeaa, sillä minä tunnen voiman lähtevän itsestäni? ajattelee nasarealainen. Ei kukaan ole minuun kajonnut, mutta kuka se on, jonka rukous on niin voimallinen, että se tunkeutuu keskelle ajatustani? Jeesus näkee hänet jo. Se on se nainen, jonka kansa tahtoi kivittää ja jonka ohimossa yhä on arpi. Tämä nainen on polvillaan, syrjemmällä, eivätkä hänen huulensa liiku. Nasarealainen puhuu sodasta ja nälästä ja ruttotaudista ja hävityksen kauhistuksesta ja merkeistä kuussa ja auringossa.

Taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei pidä suinkaan hukkaantuman…

Oi profeetta, älä puhu, älä puhu, säästä itseäsi. Etkö näe vihamiesten katseita. Anna minulle anteeksi, sinähän näet kaikki, sinähän tiedät kaikki, sinä näit minunkin lävitseni, ja katso, minun syntini olivat veriruskeat, enkä yksin öin, vaan päivinkin olin tahrinut itseäni. Ja yhtäkaikki sinä katsoit puoleeni ja sanoit: mene, äläkä enää syntiä tee. Mutta nyt, mestari, sinä tahdot jättää minut. Vihamiehesi etsivät syyn varjoa, seisoin oven alla ja kuuntelin heidän puheitaan: henkeäsi he tahtovat! Unessa näin jotakin hirveää: ristin kuvan. Anna minulle anteeksi, että ehtoosta seurasin sinua. Seisoin taempana, mutta sinä lankesit kasvoillesi. Silloin näkyi taivaalla uudelleen ristin kuva. Mestari, oi älä puhu enää, he ovat kaikki täällä ja menevät täältä ylimmäisen papin saliin ja pitävät neuvoa. Eivätkä nuo sinun ystäväsikään kaikki niin hyviä ole. Minulla oli kallis koru, jonka isäni oli antanut äidilleni, kun hän vielä morsian oli. Ja yksi heistä, tuo tumma, sanoi, että myisin sen ja antaisin hinnan vaivaisille. Mutta minä näin, että hänen itsensä teki sitä mieli. Oi mestari, nyt sinä vihastut ja käsket minun vaieta. Ja vaitihan olenkin, ei ääntäkään pääse huuliltani. Mutta enhän taida sydämeni hätää hiljentää. Sillä maa pimenee, jos sinä täältä lähdet. Tule, menkäämme Jordanin toiselle puolelle, tai korpeen, me seuraamme sinua sinne ja siellä sinä meille puhut. Anna anteeksi heikkouteni! Vaan miksi siis tulit ja näytit, että valoa on, miksi istutit meihin puhtauden ikävän, jos nyt annat oikaista itsesi ristin puun päälle? Olisit antanut myydä ja vaihettaa, vihata ja valehdella, kadehtia ja tappaa. Miksi pysähdytit minutkin, kun minä humaltuneiden joukossa nauraen tulin? Minä olin kuoleman ansainnut, miksi pysähdytit kädet, jotka jo olivat tarttuneet kiviin? Sitäkö varten, että minun pitäisi nähdä ainoan Pyhän kulkevan Pääkallonpaikkaa kohden?… Minä vaikenen, minä tyydyn, minä rukoilen sinulta anteeksi. Olet lahjoittanut minulle sanat: mene, äläkä enää syntiä tee. Niissä riipun kiinni, ne ovat minun turvani ja minun väkevyyteni. Sinä ajattelet pääsiäislammasta, joka pian uhrataan Juudaanmaan kodeissa. Oi, mikä olen minä, että minä uskallan ajatella niitä mitä sinä ajattelet. Otsani painan tomuun, minä tomu ja tuhka. Mutta sinä Jeesus, mestarini, säästä itseäsi meidän kaikkien tähden!

Kavahtakaat, valvokaat ja rukoilkaat, sillä ette tiedä koska se aika tulee. Niinkuin ihminen, joka muille maille vaelsi, jätti huoneensa ja antoi palvelijainsa haltuun, ja kullekin hänen askareensa, ja käski ovenvartijan valvoa. Niin valvokaat siis, sillä ette tiedä, koska huoneen herra tuleva on, ehtoona, taikka puoliyönä, eli kukon laulaessa, eli aamulla. Ettei hän äkisti tullessansa löytäisi teitä makaamasta. Mutta mitä minä teille sanon, sen kaikille sanon: valvokaat.

Hän vaikenee, mestari. Ja raivaa itselleen hiljaa tietä läpi väkijoukon, ja opetuslapset ovat hänen ympärillään. Mutta eivät he voi pidättää kansaa. Vaan se lainehtii niinkuin levoton vesi. Siinä on silmiä, joissa palaa viha ja siinä on silmiä, jotka ilmaisevat kuvaamatonta kiitollisuutta. Punainen iltarusko hehkuu yli kaupungin.

Mutta se vaimo, jolla oli arpi ohimossa, näki nasarealaisen pyyhkivän otsaansa, ja hikipisarat, jotka valuivat alas hänen kasvojaan, olivat kuin veri. Ja hän erkani kaikista eikä nopeasti tummuvassa illassa enää voinut erottaa, kunne hän meni.

Niin oli lähestynyt lähemmäksi makianleivänjuhla. Sitä valmistettiin eri haaroilla eri tavalla. Mutta se nainen, jolla oli ohimossa arpi, pysytteli opetuslasten jäljissä, nähdäksensä mitä he tekevät. He seisoivat öljymäen alla ja näkivät vaikeitten kattojen ja muurien häämöttävän pimeästä. Ja olivat levottomat ja neuvottomat. Koko ilta oli ahdistava kuin kuolemansairaan houre.

Vaimo ei enää uskaltanut toistaa, mitä temppelissä oli ajatellut. Hän vain palautti mieleensä mestarin sanoja.

Mene, äläkä enää syntiä tee… Valvokaat ja rukoilkaat…

Yhtäkkiä leimahti yli kaupungin sininen salama. Siinä oli jälleen se risti!

Ja yhä lähemmäksi lähestyi se, minkä tuleman piti.