← Table of contents
Hiljentykäämme

LOKAKUU

Reading edition

Nuori ystäväni oli kirjeteitse kutsunut minua luokseen. Hänelle oli tapahtunut jotakin, hän ei osannut vielä sanoa, mitä, eikä hän tietänyt, voisiko hän siitä koskaan puhua. Mutta joka tapauksessa hän pyytämällä pyysi minua tulemaan, ehkä hän kuitenkin voisi jotakin sanoakin!

Tulin.

Me tapasimme toisemme kahden päivän kuluessa, mutta me puhelimme asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut olla kuulemassa. Ymmärsin, ettei hän voinut kajota siihen, mikä häntä ahdisti, enkä tiedustellut mitään. Tänään minun piti lähteä. Molemmat tiesimme tämän ja vaitiolot keskustelujemme välissä kävivät yhä pitemmiksi. Kävelimme puutarhassa, hän näytti minulle omenapuun, joka oli ruvennut antamaan niin suuria hedelmiä senjälkeen, kun myrsky kaasi toisen sen viereltä — niitähän oli tällä palstalla ennen kaksi ja ne kantoivat komeita lehtiä, mutta pudottivat hedelmänsä raakiloina. Se oli, tämä puu, kokonaan muuttunut sen jälkeen, kun se jäi yksinään. Me nousimme kalliolle ja katselimme tätä ihmeen ihanaa syksyä, joka näytti tahtovan korvata kesän kylmyyttä ja auringottomuutta. Me menimme rantaan ja kuuntelimme kaislojen kahinaa. Siinä minä kesken pitkää äänettömyyttä lausuin jotakin hyvin vähäpätöistä, luultavasti jotakin sellaista, että lokakuu kuitenkin on ihmeen ihana kuukausi. Aioin juuri katsoa kelloa ja ryhtyä ajattelemaan lähtöä, kun hän yhtäkkiä lausui:

— Lokakuu!

Ja toisti vielä kerran tämän sanan tavalla, josta huomasin satuttaneeni kipeään kohtaan.

— Niin, sanoi hän, — kaunis ja julma. Kaikki se repii, kaikki se raastaa. Minutkin se aina raastaa paljaaksi. Eikö ole omituista, että kaikki läheiset omaiseni kuolevat lokakuussa. Niin, ja ystäväni menetän aina lokakuussa. Olen todella ollut niin rikas, että yksi on riittänyt jo muutaman lokakuun osalle. Kenet menetän ensi lokakuussa? Sinutko? Pitääkö niin olla, kunnes lehtoni on paljas?

Sinä tiedät parhaimman ystäväni — olen menettänyt hänet. Nyt, nyt, lokakuussa. Syyttä, suotta, turhan tähden! En tiedä, en ymmärrä. En kai ollut hänelle minkään arvoinen. Hän oli minulle kaikki kaikessa, oli enemmän kuin sisar, sillä hän oli ymmärtäjäni työssä. Tuskin oli ajatusta, jota emme olisi jakaneet, tuskin hetkeä, jolloin ei toinen olisi ollut toisessa läsnäoleva. Etäisyyksien päässä tunsimme toistemme hyvien ajatusten seuraavan toisiamme. Kirjeet eivät kulkeneet välillämme, mutta ajatukset menivät kirjeistä ja ne riittivät. Me tunsimme salaperäisellä tavalla, milloin toisen oli hyvä, milloin paha olla. Toisen onnelliset työpäivät olivat toisenkin onnellisia työpäiviä.

Tänne rantaan me usein tulimme hetkeksi hengähtämään, kun ajatuksemme olivat väsyneet työstä. Minun puutarhassani on paljon kukkia, mutta vielä paljon enemmän muistoja, muistoja levähdystemme hetkistä. — Minä tunsin, milloin hän lähestyi porttiani — sellaisinakin aikoina, jolloin hän tuli aivan odottamatta. Minulle vain yhtäkkiä tuli halu mennä ikkunaan, tai aidalle, tai tielle. Ja siellä hän tulikin eikä ensinkään ihmetellyt, että olin häntä vastassa. Silloin kuitenkin ihmettelimme, kun hän kahta viikkoa aikaisemmin, kuin oli ajatellut, palasi ulkomailta ja keskellä rankkasadetta tuli tänne — juuri tänne, minun seisoessani räystään alla pitämässä sadetta. Hän tarttui takaapäin käteeni ja naurahti. Me nauroimme molemmat. Vai oli siellä Keski-Euroopassa ollut niin hirvittävän kuuma, eihän täällä meillä koskaan ollut liian kuuma, suloinen maa tämä Suomi! Ja me seisoimme räystään alla ja nauroimme kuin vallattomat lapset ja rupesimme sitten puhumaan töistämme.

Hänellä oli ihmeellinen käsi. Sen kosketuksella oli suorastaan lääkitsevä vaikutus. Kun hän esimerkiksi joskus oli asettanut kääreen polttavalle päälaelleni, niin tiesin, ettei vesi siinä vaikuttanut ihmettä, vaan hänen tuoksuva ja lempeä kätensä. Kenelläkään ihmisellä ei ole sellaisia käsiä. Näillä käsillään hän soikin minulle ne säästeliäät hellyydenosoitukset, jotka meidän välillämme tulivat kysymykseen. Jonkin kerran hän pujotti molempien käsiensä sormet sormieni lomiin — se tapahtui silloin, kun jokin työ oli tullut valmiiksi ja me olimme erikoisen iloisia. Joskus aamuyöstä minä heräsin unesta ja minulle tuli voimakas mielikuva, että hän kerran sulkisi silmäni kuoleman uneen. Hyvillä armailla käsillään hän sen tekisi, ilman kyyneliä — ja minun uneni olisi suloista ja syvää.

Kuinka on mahdollista, että tällainen ystävyys särkyy? Olen kysynyt ja kysynyt. Olen sadatellut ihmisten juonia, olen syyttänyt inhimillisen luonnon kehnoutta. Olen syyttänyt itse Jumalaa ja nähnyt edessäni tyhjyyden.

Tyhjää täällä on, sitten kun hän lähti. En näe taivaan sineä, en osaa iloita auringosta, en mistään. En käynyt katsomassa kurkiakaan, vaikka kuulin niiden muuttohuudot. Ja tämä oli ennen juhlallisinta, mitä tiesin. Yhdessä hänen kanssaan me juoksimme vuorelle katselemaan kurkien auraa. Milloin näimme linnut aivan likeltä, milloin kaukaisena, pois häipyvänä jonona! En tänä vuonna mennyt niitä katsomaan, vaikka kuulin huudot. Sydäntäni kouri ja kirveli ja minä ajattelin: minkälaiset ovatkaan ne ihmiset, joihin ainoa ystäväni minut vaihtoi? Enkä minä enää luota ystävyyteen, enkä mihinkään. Sinustakin ajattelen nyt: jahka tulee uusi lokakuu, sinäkö silloin vaihdat minut muihin?

Hän tuijotti minuun polttavin silmäterin. Käänsin pois katseeni.

— Näetkö nyt, sanoi hän, — sinä vaikenet.

Tartuin vaistomaisesti hänen käteensä ja aloin johdattaa häntä. En oikeastaan tietänyt minne. Olin itsekin johdatuksen tarpeessa, sillä minä en voinut taata, ettei lokakuu vastakin tekisi tuhojaan hänen puistossaan.

Seisoimme omenapuiden alla. Seisoimme kumpikin mietteissämme. Olimme jo ikäänkuin loitonneet toisistamme. Mutta yksinäistynyt omenapuu piteli hellävaroen ylhäällä oksiaan, jotka hehkuivat kuin kulta ja purppura.

Yhtäkkiä nuori ystäväni havahtui, sanoi, että asemalle jo oli kiire ja kiitti minua siitä, että tulin. Hän hymyili vakuuttaessaan, että olin antanut hänelle paljon.

Minua vilutti. Mitäpä olisin antanut. Lokakuunsa on kullakin.

— Autoit minua näkemään yksinäistyneen puun, sanoi ystäväni. — Vasta nyt sen näin.

Molemmat loimme siihen katseemme. Syysaurinko valoi säteitänsä sen voitolliseen yksinäisyyteen.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings