KIRJOJEN RAKASTAJIA

On paljon ihmisiä, jotka tultuaan outoon suurkaupunkiin ensiksi haluavat tutustua sen ravintoloihin, kahviloihin, katuelämään, kauppapuoteihin ja huvittelutilaisuuksiin. Teatterit ja taidekokoelmat katsoo jokainen sivistyneistöön lukeutuva ihminen tietysti myöskin velvollisuudekseen tuntea. Mutta on muutamia, joiden ensi työ, heidän tultuaan outoon kaupunkiin, on etsiä kirjakaupat ja viipyä niiden ikkunoissa.

Itse puolestani muistelen erikoisen mielelläni hetkiä maailmankaupungeissa, jolloin olen vaipunut katselemaan kirjoja, noita pieniä niteitä, jotka lehdillään saattavat säilyttää kokonaisen ihmiselämän viisauden, näkemyksen ja kokemuksen, jopa kokonaisten sukupolvien ajattelun tulokset. Takanani on humissut ihmisvirta, ne, joilla on kiire ja ne, jotka oleilevat. Olen katsellut kirjojen kansilehtiä, tavaillut nimiä, arvioinut uusien tuttavuuksien koristeellista ulkoasua ja tehnyt johtopäätöksiä koko täkäläisen lukevan yleisön sivistystasosta. Niin, jos katuelämästä sitä kehystävine rakennuksineen jo saa selvän vaikutelman siitä, mitä kansa tässä maassa on, niin paljon elävämmän kuvan siitä antavat kirjakaupat. Kun tiedät, mitä kansa lukee, niin tiedät, minkä arvoinen se on. Kehittymättömille tai henkisesti sairaille oloille ovat tunnusmerkilliset räikeäkantiset halpahintaiset ajanviete- ja sensatioromaanit ja epäkohteliaat myyjät, joilla ei ole aavistusta siitä, mitä kirjat sisältävät ja joille on yhdentekevää, tyrkyttävätkö he yleisölleen kirjoja vaiko kapaturskaa. Kulttuurisissa oloissa kohtaa ostajaa kirjakaupassa myyjä, joka tekee miltei oppineen vaikutuksen, niin paljon hän tietää, niin paljon neuvoja hän kykenee antamaan ja niin hienosti hän esiintyy. Niin oudolta kuin ensi hetkessä saattaakin kuulua, näyttää hän hallitsevan sitä alaa, jonka tuotteita hän yleisölle välittää, eikä hän seiso myymäpöydän takana vain saadakseen menemään kaupaksi mahdollisimman paljon tavaraa, vaan hän seisoo siellä tietoisena sivistystehtävästään. Hän on yleisönsä neuvonantaja,-opastaja, kasvattaja.

Niiden monien kirjakauppa-apulaisten joukossa, joilta ulkomaanmatkoilla olen lyhyessä ajassa saanut erinomaisia katsauksia sekä kirjallisuuteen että lukijakuntaan, muistan erikoisesti Wienissä, Grillparzerin teosten kustannusliikkeen myymälässä poikasen, jonka pää tuskin ulottui myymäpöytää korkeammalle. Se oli erinomaisen vilkas ja kohtelias lapsi, täynnä tietoisuutta kutsumuksestaan ja innostusta työhönsä. Kun vanhemmat myyjät sattuivat olemaan poissa huoneesta, otti hän vastaan ylioppilaat, jotka tulivat kyselemään kurssikirjoja, ja antoi heille tietoja antikvaarisista kappaleista ja eri painoksista. Heidän mentyään piti hän minulle esitelmän Grillparzer-huoneesta raatihuoneella, kasasi eteeni joukon luetteloja siksi aikaa, kun hän vastaili muille ostajille ja vuoroin sukelsi alas hyllyjen alle, vuoroin nousi tikapuita ylös katonrajaan tai hävisi vanhan, oudosti mutkittelevan talon sokkeloihin etsimään, mitä mikin ostaja tarvitsi. Hän näytti ulkomuodosta arvaavan, mihin ammattiin mikin ostaja kuului, ja tämän epäröidessä ja hapuillessa jo tekevän johtopäätöksen, mitä hän tarvitsi. Samassa olivat asianomaiset kirjat jo hänen edessään, ja pojan tumma, lyhyeksi keritty pää vilahteli toisessa päässä huonetta, missä toiset ostajat tarvitsivat hänen apuaan. »Woher weisst du denn das?» kysyi hymyillen vanha herra, jolle poikanen oli selittänyt, että eräs vanhempi editsioni Goethen teoksia oli parempi kuin tämä uudempi, koska uudemmassa esiintyvät korjaukset olivat huonontaneet tekstiä. »Mistä sinä sen tiedät?» »Das weiss ich schon aus Vaters Studierstube» (sen tiedän jo isän työhuoneesta), kuului pojan vastaus.

Kuka olikaan tämä poikanen? Ehkä hänen isänsä oli professori. Ehkä opettaja. Joka tapauksessa oli selvää, että hän varhaisesta lapsuudestaan asti oli nähnyt kirjoja rakastettavan ja kunnioitettavan. Hän käsitteli niitä hellyydellä, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita hän hyväili, ja varmaan hän jokaisen vapaan hetkensä käytti lukemiseen. Mikä hänestä kerran tulee? Kirjankustantajako vai kirjakauppias? Varmaa on, ettei hän vaihtaisi oleskeluaan ja työskentelyään kirjojen parissa mihinkään muuhun maan päällä. Kirjat ovat hänen parhaita ystäviään, niinkuin ne jo ovat olleet hänen isänsä ystäviä, hänen ilonsa on johdattaa kanssaihmisiä näiden ystävien luo.

Muistelen Pariisissa Flammarionin kirjakauppaa, joka ulottuen läpi kokonaisten korttelien vaikuttaa totisessa, koristelemattomassa laajuudessaan ensi hetkessä kävijään suorastaan juhlalliselta. Suurkaupungin humu vaikenee täällä ja ostaja keskustelee kirjakauppa-apulaisen kanssa ikäänkuin ajattelijan kammiossa. Koko se ajattelu, mikä pysyy vangittuna kirjoissa hyllyillä, täyttää oudosti hehkuen ilman ja vaikuttaa tartuttavasti vieraaseen, niin että hän astuttuaan ulos kirjakaupasta kunnioittaen tuntee: Pariisi on Pariisi ehkä sentähden, että sillä on tällainen kirjakauppa.

Tsaarinaikaisessa Pietarissa oli sielläkin hyviä kirjakauppoja, joissa köyhät ylioppilaat ja nuoret ulkomaalaiset tiedemiehet viipyivät tuntimääriä, hengittäen tuhansien tomuttuneiden niteiden kyllästyttämää ilmaa ja nähden unia omista kirjastoista. Muistuu mieleeni muuan vanha mies, joka eräässä kirjakaupassa Nevskillä toimi jonkinlaisena varastonhoitajana ja joka joskus kiireen tullen sai myöskin palvella ostavaa yleisöä. Tämä Matvej, joka ikänsä oli kanniskellut ja kuljetellut kirjoja, osaamatta niitä lukea, kunnioitti kirjataitoa siinä määrin, että hän kohteli ostajapiirin yksilöjä sen mukaan, miten läheltä hän arvioi heidän kuuluvan kirjaväkeen. Kun tuli kauppaan vakava lukumies, niin otti Matvej hänet vastaan tykkänään toisella tavalla kuin keikailevan tyhjäntoimittajan. Ja kun tuli professori tai akateemikko, niin Matvej kohteli häntä tuttavallisen ystävällisesti, yhtämittaa käyttäen sanaa »me», siten osoittaakseen kunnioitustaan oppineen ammattia kohtaan. Pieni poika, joka tuli ostamaan 50 kopeekalla aapista, sai häneltä hyväntahtoisen taputtelun olalleen ja tämäntapaisen rohkaisun: opi sinä lukemaan, opi, pääset ehkä papiksi — minä en osaa lukea, arvaan kirjat ulkomuodosta ja se riittää minulle, mutta sinä opi lukemaan!

Muistelen myöskin erästä liettualaista miestä —. ja heitä lienee ollut useampiakin silloisessa Liettuassa, jossa ennen vuotta 1905 kaikki kansankielisten kirjain viljeleminen rangaistiin vankeudella ja maanpakolaisuudella kuin pahin rikos — muistelen miestä, joka antoi henkensä kirjojen edestä. Hän tiesi tuon ankaran kiellon, mutta hän tiesi myös, että hänen kansansa ilman kirjoja menehtyy, ja niin hän selkärepussaan kuljetti liettuankielisiä virsikirjoja, uusiatestamentteja ja valistuslehtisiä Saksan puolelta Venäjän rajan poikki. Hänet ammuttiin eräällä tällaisella retkellä. Hänen hautansa sijaa ei tunneta ja hänen nimensä on ehkä pienen aikaa ollut jonkun omaisen muistossa, mutta kirjat, jotka hän hengenvaaran uhalla ennätti tuoda isänmaahansa, ovat varmaan valaisseet ihmissieluja, jotka nyt, vapaudenajan koitettua, kykenevät tekemään työtä Liettuan kansan eteen sen ponnistellessa sivistyskansojen rintamassa.

Niin on jokaisella kansalla ollut kirjanrakastajansa, huomatut ja vähemmän huomatut — ja varmaan olisi ilman näitä ja heidän työtään maailma pimeämpi ja köyhempi.

Meillä suomalaisilla on ollut Matti Pohtomme, kerjäläispoika, jonka kotina oli maantie ja joka kesäisin olkapäillään ja talvisin kelkalla vuosi vuodelta kuljetti kokoon kirjoja, niin että niitä lopulta oli monta tuhatta eli suurin osa silloista suomenkielistä kirjallisuutta. Miten suunnaton hänen rakkautensa kirjoihin on ollut, aavistamme, kun ajattelemme, että hän koko elämänsä ajan kulki maata ristiin rastiin, ostaen vanhoja kirjoja tai irrallisia lehtiä, maksaen aarteet kirjansitomistyöllä tai uudenaikaisilla kirjasilla, joita kuljetti mukanaan, kieltäen itseltään kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot ja tullen toimeen mitä niukimmalla ravinnolla. Matti Pohdon ehyttä ja alttiiksipanevaa harrastusta on Suomen kansan kiittäminen siitä, että suuri osa sitä vanhaa suomalaista kirjallisuutta, mikä meni hukkaan Turun palossa, sieltä täältä maasta pelastettiin jälkimaailmalle. Tällaisesta kirjanrakastajasta saattaa Suomi syystä olla ylpeä ja kiitollinen. Sellaista tuskin millään muulla kansalla on ollut.

Älkäämme unohtako sitäkään miestä, joka leikkasi aapisen puuhun, kun sota uhkasi hävittää viimeisenkin kirjan. Hän tiesi, että kirjojen mukana menee mahti maan rakohon, ja hänen on täytynyt läpikäydä suuri hätä rakkaiden kirjojensa puolesta, ennenkuin hän keksi, että puustahan hän voi tehdä kirjaimet.

Me nykyajan kirjaväki käymme vastaanottamaan joulun ja kevään runsasta kirjasatoa valoisissa, ehkäpä komeissa kirjakaupoissa sekä kaupungissa että maaseudulla. Varokaamme vain, ettemme nyt, kun kaikki tieto on kättemme ulottuvilla, menetä kiintymystämme ja hellyyttämme kirjoja kohtaan.