LAULAJILLE

Tänään he tulevat jälleen mieleeni, nuo laulajat, jotka seisovat kanssamme hiljaisuuden sillalla ja joiden ääni kantaa meidän puolestamme rajalle, milteipä rajan yli. En nyt tarkoita tilaisuuksia, joissa lasketaan laakereja laulajien jalkain juureen, vaan tilaisuuksia, jolloin heille lausutaan niukka kiitoksen sana, jos sekään. Ja kuinka paljon he kuitenkin ovat antaneet, antaneet hetkellä, jolloin vain he saattoivat antaa. En tarkoita tilaisuuksia valaistuissa saleissa, tai lehditetyillä laululavoilla iloisina suvipäivinä. Nämä päivät antavat laulajille runsaasti kiitosta ja myöskin huvia. Tarkoitan juhlia, joihin laulajat saapuvat äänettömin askelin ja liukuen huomaamattomalle sijalle. He tulevat vaatimattomasti ikäänkuin haluaisivat olla näkymättöminä läsnä. Usein he tulevat ventovieraiden takia. Ei liene aina aivan helppoa päästä irti päivän aherruksesta, ei ole aina helppoa lähteä tuuleen ja sateeseen. Ehkei myöskään aina liene helppoa siinä määrin unohtaa omaa itseään kuin nämä juhlat vaativat. Joka tapauksessa he kuitenkin hiljentyvät mielessään, tulevat äänettömin askelin, etsivät etäisen sopen ja odottavat hetkeään.

Yksi elämän matkamiehistä on jälleen lähtenyt. Laskettuna paarien päälle odottaa hänen tomunsa niitä kolmea lapiollista multaa ja niitä kolmea lausetta, joilla jälkeenjääneet vihkivät köyhimmänkin kanssasisaruksistaan maaksi maan poveen. Äänettömyys on usein ahdistava. Vieläkin ahdistavammin vaikuttaa jokainen ääni. Nyyhkytyksetkin tuntuvat ikäänkuin liian aineellisilta. Kuoleman läheisyys vaatii ehdotonta hiljaisuutta. Ja kuitenkin ahdistaa hiljaisuuskin. Salpautunein hengenvedoin odottaa jokainen hetkeä, jolloin multa kolahtaa arkun kanteen. Tällä hetkellä tuntee jokainen jotakin ainutlaatuista. Kuolevaisen osa järkyttää häntä. »Tänään sinulle, huomenna minulle», lausuvat lapionheitot. Niinkuin ehtoollisviinin vastaanottavat haudan partaalla seisovat ylösnousemuksen lupauksen, mutta ahdistus, joka tämän jälkeen seuraa, on silti oudon raskas. Pian aletaan peittää hautaa umpeen.

Silloin kajahtaa laulu. Se tulee kuin vapahdus kaikelle, mikä tällä hetkellä on vangittuna rintaan. Se antaa tuskan hetkille äänen, se kantaa yli kuilun, toiselle puolelle. Hän joka meni, ei mennytkään, sillä laulun siivillä voi seurata häntä! Laulussa vahvistuu jälleennäkemisen kaukainen aavisteleva toivo.

Laulajat, he, jotka haudan partaalla antoivat salpautuneille tunteille lievennyksen, he, jotka nostivat mielet maasta ja jakoivat sieluille lohdutusta, he lähtevät hiljaa, niinkuin he tulivatkin. Ei kukaan ole kiittämässä.

Mutta ehkä niin on oikeinta. Heidän sallittiin antaa ääni suurelle hiljaisuudelle niinkuin leivosten kuoro antaa äänen keväimelle tai poispakeneva joutsenparvi syksylle. Me iloitsemme tai itkemme kuunnellessamme niitä, mutta me emme muista niitä kiittää.

Laulajat, te, jotka hiljaa tulette haudan partaalle, älkää koskaan väsykö saapumasta suuren hiljaisuuden juhliin! Jaksakaa alati rientää ventovieraankin paarien ääreen! Jaksakaa tuntea ikäänkuin seisoisitte läheisen omaisen arkun ääressä. Tämä tunne on kuolevaisen oikea suhde kanssaihmiseen. Elämä pimittää usein silmämme niin, ettemme tätä suhdetta näe. Haudan partaalla putoavat suomukset silmistämme. Ette koskaan, laulajat, niin laula sydämestä sydämeen kuin täällä — tämä tieto antakoon teille voimaa yhä uuteen alttiiksipanoon. Teidän etuoikeutettu ja ainutlaatuinen asemanne hautojen ääressä on ihmiskiitoksen ulkopuolella ja yläpuolella.